Elokuuni

Elokuu, lempikuukauteni, josta minulla olisi paljon kirjoitettavaa. Elokuun kuulaan keltaisesta valosta, notkuvista marjapensaista, huvipuistoreissuista ja pimenevistä varjoista ja illoista. Tuntuu kuitenkin, että tällä hetkellä katselen elokuuta ohuen pleksin läpi. Se sumentaa valoa ja saa mieleni unohtelemaan sanoja, antamaaan koiralle kaksi kertaa aamupalaa varmuuden vuoksi, jättämään avaimet auton katon päälle. Kädet asettuvat näppäimistölle, mutta eivät liiku. Koko perheen flunssa ja valvotut yöt kuuluvat joskus pikkulapsiperheen arkeen, varsinkin meidän arkeen viime aikoina. Lääkärireissut ja läpiyön hyssyttelyt, panadol-mittaohjeiden googlailut ja silmien sulkemiset sohvan selkänojaa vasten. Aamupuurot ja lego-tornit ovat kaikki väsymyksen värittämiä.

Ja valonsa kauneudesta välittämättä elokuu toi myös suruviestin, jonka purkamisessa on opettelemista, vaikka siihen jo luulinkin valmistautuneeni. Silti kaikesta huolimatta loppukesän kukat nousevat penkeistä, telkkarissa pyörii samat ohjelmat, ne aamupuurot on keitettävä ja rattaat pakattava puistoa varten. Mikään ei pysähdy, enkä minäkään ehdi jäädä ajelehtimaan toimettomana aamutakissani.

Ja kaiken keskellä, sydämeni muljauttaa ympäri tyttäreni naurunkikatus hänen ja isoveikon kohdatessa viikonlopun erossaolon jälkeen. Kiljahteleva kikatus, ja voi miten ruskettuneet pojansormet näyttävätkään niin isoilta pulleassa vauvannyrkissä. Mikään ei silloin ole sumeaa ja kaikki on ihan selvää ja luonnollista, järkevää ei missään nimessä, mutta selvää.

 

<3