Etelässä asumisen varjopuoli

Muutettuamme tänne Etelä-Carolinaan, on elämään tullut kuin varkain ihan uudenlainen pakotettu valppaus. Enkä puhu nyt edes siitä, kuinka parkkipaikoilla täytyy muistaa loksauttaa auton ovet lukkoon tai kotona säätää hälytysjärjestelmän kanssa, vaan siitä kuinka varsinkin pienten lasten äitinä joutuu olemaan jatkuvasti valppaana. Katselemaan lattioita, seiniä ja nurmikoita ihan uudella tavalla. Käskemään lapset pois metsästä ja pysymään tiellä. Ötököitä ja käärmeitä täällä riittää ja niiden kanssa saa olla tarkkana. Suurin osa on onneksi myrkyttömiä ja täten vaarattomia, mutta toki myrkyttömienkin käärmeiden ja hämähäkkien puremasta voi tulla ikävä allerginen reaktio- erityisesti lapselle.

Olen todella ötökkäkammoinen ja olen yrittänyt olla siirtämättä kammoani lapsille. Täällä kuitenkin pieni välimatka mönkiäisiin tekee pelkästään hyvää, sillä joukossa voi olla myös niitä, joiden puremasta voi olla kohtalokkaat seuraukset. Yritän kovasti pitää mielessäni, että ötökät ja käärmeet eivät aktiivisesti jahtaa ihmisiä hyökätäkseen näiden kimppuun, mutta väkisin alkaa heti kutittaa niskasta ja jalasta kun noita mietinkin. Olen tilannut meille jo kaksi kertaa tuholaistorjujankin: ekalla kerralla syystä, sillä näimme ihan oikeasti torakan. Tokalla kerralla ilman syytä, sillä nähtyäni brown stink bugin olin varma, että meillä on ludeongelma. 😉 Tuholaistorjuja ilmestyi meille maanantaiaamuna kello kahdeksan, oksennustautiviikonlopun jälkeen, kun minä ja lapset istuttiin pyykkivuoren keskellä lähes alusvaatteisillamme. Siltikään en kehdannut kertoa, että kyseessä ei ollutkaan lude, vaan annoin torjujapoloisen kiertää asuntoamme (mikä näytti juuri siltä, miltä vatsatautiviikonlopun jälkeen lapsiperheen koti voi näyttää) etsien näitä ”luteita”.

Viime viikolla saimme kuitenkin kaksi ihan oikeaa muistutusta siitä, kuinka tarkkoina täällä täytyy olla. Ja siitä, kuinka pienestä kaikki voisikaan olla kiinni. Tiistaina sain puhelun pojan preschoolilta, että jokin on purrut poikaa polveen, eikä hän anna kenenkään katsoa puremakohtaa. Kielimuurin vuoksi hän ei myöskään osannut kertoa tarkalleen mitä oli tapahtunut, mutta kuulin vain taustalta lohduttomasti nyykhivän pojan. Puhelimessa anelin poikaa antamaan opettajien katsoa polvea, samalla kun jo herätin päiväunilla nukkuvaa tyttöä ja nappasin hätäpäissäni tälle eväitä lääkärireissua varten. Ajoin kädet täristen kaupungin läpi ja juoksin luokkahuoneeseen, nähdäkseni iloisesti kavereidensa kanssa lounasta syövän pojan. Polvessa näkyi pistojälki ja pieni paise, mutta mistään vaarallisesta ei selvästikään ollut kyse. Ötökkäkin jäi tällä kertaa mysteeriksi.

Keskiviikkona taas otin yksivuotiskuvia tyttärestäni ja kun kyykistyessäni kuvaamaan näin jotain kammottavaa kameran linssin läpi: hörselömekon vieressä, vyötärön korkeudella oli pieni kerälle kiertynyt käärme. Vaikka mitään ei käynyt, valvoin koko seuraavan yön ja sydämeni hakkaa vieläkin kun mietin mitä olisi voinut käydä, vaikka en haluakaan miettiä. Päässäni pyörii sellainen kamala ”mitä jos”/itsesyytös-kela, enkä saa sitä oikein vieläkään pysähtymään.

untitled_design_4.png

Ei auta muu kuin olla vielä entistä valppaampi ja vain elettävä tämän kanssa, yritettävä olla sortumatta hysteriaan. Niin hyvin kuin täällä viihdynkin niin tämä on kyllä puoli, jota en tule yhtään kaipaamaan.

Lentoaskeleita Facebook / Instagram / lentoaskeleita@gmail.com

Kommentit (5)
  1. No hyvä että pikku herralle ei tullut muuta kuin se paise ja käärme pysyi kerällään kolossaan! Hui kun laittaa oikein kylmän väreet läpi kehon jo pelkästä ajatuksesta jos samaa osuisi omalle kohdalle! 

    1. Olen kyllä niin kiitollinen, että selvittiin säikähdyksillä!! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *