Hidastamisen vaikeudesta ja söpö kahvilavinkki

Olen koko kevään viilettänyt menemään opiskelu- ja työjuttujen merkeissä, plarannut kalenteria ja tehnyt niitä tehtävälistojani. Koko ajan mielessäni on pyörinyt se hetki, kun seuraavana aamuna ei olekaan herätyskelloa herättämässä tai tarhareppua pakattuna, se hetki kun saan take away-mukin sijaan juoda kahvini kotona posliinikupista. 

No nyt se hetki on, enkä oikein osaakaan olla. Miten pysähdytään nopeasti? Miten päätetään olla vaan, tehdäänkö silloin kotitöitä vai tulisiko suunnitella lapselle kaikenlaisia virikkeitä? Miten osaan järjestää joka päiväksi yhtä mielekästä puuhaa naperolle, kun päiväkodissa ne askarteli, satujumppasi ja lauloi joka päivä ulkoilujen ja muiden menojen lisäksi? 

Ehkä tämä outo oloni johtuu siitä, että neljän keskustakesän jälkeen tätä kesää emme vietäkään kaupungissa. Enää emme astu alaovesta keskelle vilskettä, vaan nyt sinne päästäksemme kävelemme kaksikymmentä minuuttia bussipysäkille ja reissaamme kiemurakatuja toiset kaksikymmentä (tai kulje lähes alusvaatteisillaan tuulettimen pyöriessä saunakuumaksi lämmenneessä kivitalossa). Missä kahvilat, puistot, museot, kirjastot? 

Olen vähän hämilläni, sillä samaan aikaan todella nautin täällä luonnon helmassa olosta ja rakastan uutta kotiamme. Olemme käyneet todella paljon läheisellä rannalla juomassa pillismoothieita, heittelemässä leipää sorsille ja ihmetelleet metsässä lintuja, oravia, muurahaisia, kaikkea. Huokaisen joka päivä onnesta sen helppouden kohdalla, kun potkaisemme kengät jalkaan ja olemme pihalla. Ja astumalla pensasaidan toiselle puolelle olemme taloyhtiön leikkipuistossa. Niin ihanan huoletonta ja helppoa.

Tänään päätin, että hitto vie, elämä on sitä paitsi aika paljon omasta aktiivisuudesta kiinni, että tänä kesänä emme jää kotiin nyhjäämään ja ihmettelemään, mitä sitä tehtäisiin. Että mehän pakataan eväät ja lähdetään reput selässä matkaan kuin tutkimusmatkailijat konsanaan. Tänäänkin teimme aivan ihanan löydön kun eksyimme Hinttalan kesäpihalle. Olemme ajaneet monta kertaa paikan ohi, mutta tällä kertaa kurkistimme pensaiden raosta vehreälle pihalle. Löysimme vanhoja museoaittoja, suuria syreenipensaita ja sympaattisen pienen kahvilan, jonka reunalla luki kakluunin kyljessä isolla ”herkkuja”. Ostin muutamalla kolikolla hetki sitten leivottuja voisilmäpullia ja menimme pojan kanssa ulos herkuttelemaan. Poika sanoi yht äkkiä, että äiti tämä on kivaa. Nousi melkein pala kurkkuun, kun tulin niin onnelliseksi, en varmaan teekään hänelle aivan tylsää kesää, ne pienet jutut ovat tärkeitä ja isoja kaksivuotiaalle. Ja minulle.

kuva-19.jpg

Tutkimme aittoja, jotka olivat kuin Koiramäki-kirjoista, hypistelin myynnissä olevia käsitöitä ja kuulin ystävälliseltä kahvilan työntekijältä, että huomenna pihaan levitetään räsymattoja istuma-alustoiksi, puhutaan Tove Janssonista ja luetaan Muumi-satuja. Tästä tulee hyvä kesä.

downloads3.jpg

Kommentit (8)
  1. Ihana kirjoitus! Mullekin tuli melkein pala kurkkuun teidän pullahetkestä, koska ne on meilläkin tarkasti muistissa. Tyttö edelleen nauttii muistella viimekesän mökkiretkeä, kun ei ollut mihinkään kiire, olla köhnötettiin vaan keskisuomalaisessa mettässä!

    1. Eipä niihin ihaniin lapsuusmuistoihin tosiaan tarvita välttämättä pullahetkeä tai yhdessäoloa kummempia juttuja. <3 Itse asiassa, jos muistelen omaakin lapsuuttani, niin parhaita muistojahan ovat juuri ne kun ollaan oltu koko perhe merellä, tehty tutkimusretkiä saariin ja grillattu rantakalliolla makkaraa. Toki huvipuistoreissut ja muut härpäkkeet olivat kivoja, mutta ihan ensimmäiset ja rakkaimmat muistoni ovat juuri noita yksinkertaisuudessaan parhaita.

      Leppoisaa kesää sinne! 🙂

  2. Samaa mieltä, ettei lapset oikeesti tarvitse paljoa tullakseen iloisiksi. 🙂 Aivan turha on ottaa sen suurempaa stressiä siitä, että nyt kun on kesä täytyy automaattisesti koko ajan olla menossa ja tekemässä kaikenlaista spesiaalia hommaa. 🙂 Tykkään itse esim. paljon enemmän sellaisista pienistä extempore kesäreissuista kun suunnitelluista huvipuistopäivistä.

    Ihanaa kesää teille! Vaikkette tekisi mitään sen ihmeellisempää, pojalle riittää jo se kun olet kesän hänen kanssaan. Siinä vasta ihana muisto. 🙂

    1. Voi miten kauniisti sanottu. <3 Eipä se tosiaan tarvitse olla mitään ihmeellistä, varsinkin kun maailmaa katselee ja ihmettelee lapsen perspektiivistä käsin. Silloin kaikki on erikoista ja yksityiskohdat jotka itse sivuuttaa ovatkin niitä pääkohtia, mennessä vaan lauleskellaan hämähämähäkkiä minkä keuhkoista raikaa ja jäädään ihmettelemään leppäkerttua. 🙂 

      Ihanaa kesää teille myös ja tsemppiä odotuksen viimeisille metreille! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *