Hyvin tehty

 

 

Avaanpa sitten Facebookin, Instagramin, naistenlehden tai telkkarin, kohtaan proteiini/superfood/vihersmoothieita, salilla treenattuja vatsoja, ”vielä näin monta päivää saavuttaa rantakunto”- laskureita, juoksulenkkiselfieitä ja dieettivinkkejä. Älkää käsittäkö väärin, minusta tämä liikunta- ja hyvinvointibuumi on aivan mahtavaa. Yleensä en sitä paitsi ota näistä paineita, mutta tuossa viime viikolla koin suurta ahdistusta, kun Instagramia selattuani koin, että oma peilikuvani on ei tosiaankaan viestitä, että nukuinpa juuri kunnon yöunet, joogasin aamulla, söin lounaaksi proteiinipannukakkuja ja join kaksi litraa vettä, kävin kuntosalilla ja juoksulenkillä (okei, osittain tämä äkillinen ahdistukseni varmaan juontui kotiäiti-look-kriisistäni). Minun peilikuvani sanoo ennemminkin, että ”terve, nukuin viime yönä viisi tunnin pätkää, olen juuri ollut raskaana, syön aamuisin mielelläni croisantteja tai sämpylöitä, rakastan pastaa enkä ole harrastanut liikuntaa kymmeneen kuukauteen”. Kesävaatekatalogit ovat ihania, ne saavat haaveilemaan rusketuksesta ja rantahiekasta, mutta samaan aikaan tekisi vain mieli verhota omat raskauden runnomat muhkurajalkani löysiin verkkareihin. Puhumattakaan siitä, aionko laittaa bikineitä päälleni tänä kesänä. Harmittaa, kun yleensä koen olevani tällaisen median luoman ulkonäköpainekriiseilyn ulkopuolella, mutta tuona päivänä se iski.

Samana päivänä kuitenkin katselimme poikani kanssa kännykkäni kuva-albumeita ja poika muisteli, kuinka äidin masu oli hassun pullea. Instagram-peiliselfiet palauttivat mieleeni rankan ensimmäisen raskauskolmanneksen riuduttaman olon ja sen pienen kummun, joka alkoi erottua turhan kuihtuneesta olemuksestani. Miten pienestä kummusta tuli pikku hiljaa pallo…

..joka kasvoi ja kasvoi..

… muistuttaen lopulta paidan alle piilotettua rantapalloa. Tuon pallon kasvua bloginkin puolella tietävät, kuinka tämä raskaus ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. 

Kuitenkin kroppani teki ihan loistavaa työtä. Sen sijaan, että keskittyisin puristelemaan peilin edessä taikinamaista vatsan seutua ja murehtimaan jalkojani, aion sanoa kropalleni, että kiitos, hyvin tehty. Että ota vaan tarvitsemasi aika palautumiseen. Lupaan auttaa projektissa aloittamalla vahvistamaan pikku hiljaa vartalon tukilihaksia ja tekemällä vaunulenkkejä. Ihan uskomatonta, kuinka äärimmilleen naisen vartalo voikaan venyä ja silti se osaa palautua, sainpa jopa vedettyä vanhat farkkunikin päälle (vaikka jotain super-stretchia ovatkin ;). Ei tarvitsekaan näyttää siltä, kuin se ei olisi noita lapsia kantanutkaan. 

Olkoon oma panokseni #rantakunnossa– kampanjaan se, että en jätä rantahiekkahaaveitani vain ajatuksen tasolle, vaan aion kärrätä tämän porukan lähibiitsille kesällä esittämättä yhtään muhkurakriisiä (tai ainakin pidän ne kriisit visusti vain pääni sisällä). Vaikka sitten bikinien sijaan kokouikkariin pukeutuneena, mutta miten tylsää olisikaan jättää kesän rantareissut sikseen vain sen vuoksi, että kroppa on käynyt läpi raskauden. Aion muutenkin pitäytyä kritisoimasta vartaloani lasten kuullen, sillä haluan välittää heille, että vartalo on vartalo, ei sen kummempaa. Sitä voi käyttää juokemiseen, halaamiseen, tanssimiseen ja kauppakassien kantamiseen, siitä täytyy pitää huolta ja arvostaa. Että muhkura siellä tai täällä ei tee siitä huonoa. En halua opettaa pojalleni enkä tyttärelleni, että vartalon täytyisi olla tietyn muotin mukainen, vaan että jokaisella on omanlaisensa ja olkoonkin kuinka kliseistä tahansa, niin tärkeintä on että itse viihtyy nahoissaan. Aika näyttää onnistunko aikeissani, sillä median luomat paineet ja ihanteet eivät ole mikään ihan pikkujuttu varsinkaan teini-ikäisten maailmassa, mutta kaikkeni aion tehdä. 

 

PS. Vähän innostuin noista Instagram-kollaaseista… :D