Ihanan kamala, haikea väliaikaisuus
Kuulun niihin ihmisiin, jotka tuntevat paljon. Tosi paljon. Nykyään sille on nimikin, erityisherkkyys, mutta olen tiedostanut tämän piirteeni aina, enkä kokenut oikeastaan minkäänlaisia ahaa-elämyksiä lukiessani erityisherkkyydestä, vaikka kohta kohdalta voin näitä piirteitä itseeni liittää. Se on vain ominaisuus, jonka kanssa olen aina elänyt ja huomannut, että osa ihmisistä on samalla tavalla herkkiä kanssani, toiset taas eivät suhtaudu joka asiaan sydänjuuriaan myöten. (Rikkaus ja kirous mummuni mukaan.)
Ehkä juuri tämän piirteen vuoksi väliaikaisuudessa eläminen on minulle tavallaan vaikeaa. Välillä tahtoisin tehdä itselleni suojakuoren ja olla kiintymättä ja kokematta niin lujaa tätä kaikkea, tiedättekö: vähän himmata, astua askel taaksepäin ja katsella etäämmältä. Veikkaan, että toinen väliaikaisesti ulkosuomalainen saattaa tunnistaa tunteeni ja päteehän se moneen muuhunkin asiaan kuin vain ulkomailla asumiseen. Olemme tutustuneet täällä upeisiin ihmisiin, istumme heidän olohuoneissaan puhumassa ihmisistä, politiikasta, kulttuureista, matkoista, lapsista, mistä milloinkin ja pidän heistä niin. Olen saanut ystävän, jolle laitan heti viestiä kun jotain hullua tapahtuu ja hänelle voin ilman tekopirteyttä äänessä paljastaa, jos olen aivan poikki valvottuani kolme yötä hampaita tekevän lapsen kanssa. En äidinkielelläni, mutta silti yhteisellä, hassulla aksentillani. Miten näistä asioista voisi muka puhua, laittamatta itseään likoon? Etelän illat tuntuvat jo oudolla tavalla tutuilta ja kotoisilta, vaikka täällä onkin vasta ensimmäinen kesämme aluillaan. Magnoliat kukkivat parhaillaan ja tyttäreni sanoo sekä äiti että mama ja hänelle tämä kaikki on normaaleinta mitä hän tietää. Juon viiniä juhlissa ihmisten kanssa, keitä en ehkä tapaa enää koskaan. Poikani yllättää huutamalla ylämäkeen ystävälleen wait for me ja laittamalla yks kaks oppimiaan sanoja toistensa perään lauseiksi. Vaikka viimeksi juuri tänään aamulla vitsailin lähettäväni lapset pikapostina Suomeen, on kotiäitiys yllättäen aivan älyttömän ihanaakin. Ulkona on vielä iltaisinkin seisovan kuuma ilma kun kuljemme pihan poikki iltauinnille, sammakot kurnuttavat ja heinäsirkat sirisevät, kuunsirppi asettuu taivaalle väärinpäin. Kaupungit ovat uusia ja jännittäviä, merkattuna kalenteriin yhteisiksi seikkailuiksi.
Ja joskus tulee päivä, jolloin me pakkaamme kaiken ja muutamme paikkaa, tämän jälkeen kaikki alkaa alusta ja on muuttunut palaamme tai muutamme sitten minne tahansa. Jäähyväisten ajatteleminenkin saa möykyn rintaan ja täyden kieltoreaktion koko ajatusta kohtaan.
Se olisi vähän sellainen itsesuojelumekanismi, olla kotiutumatta ja kiintymättä niin lujasti. Jos tekisin niin, olisi ehkä jonain päivänä vähemmän itkettävää, mutta jäisin paitsi hyvin paljosta. Värit olisivat haaleampia ja päivät tylsempiä, reissumuistot valjumpia. Sitä paitsi en ole koskaan välittänyt haaleasta tai sellaista osannutkaan.
