Ihanan kamala, haikea väliaikaisuus

 

Kuulun niihin ihmisiin, jotka tuntevat paljon. Tosi paljon. Nykyään sille on nimikin, erityisherkkyys, mutta olen tiedostanut tämän piirteeni aina, enkä kokenut oikeastaan minkäänlaisia ahaa-elämyksiä lukiessani erityisherkkyydestä, vaikka kohta kohdalta voin näitä piirteitä itseeni liittää. Se on vain ominaisuus, jonka kanssa olen aina elänyt ja huomannut, että osa ihmisistä on samalla tavalla herkkiä kanssani, toiset taas eivät suhtaudu joka asiaan sydänjuuriaan myöten. (Rikkaus ja kirous mummuni mukaan.)

Ehkä juuri tämän piirteen vuoksi väliaikaisuudessa eläminen on minulle tavallaan vaikeaa. Välillä tahtoisin tehdä itselleni suojakuoren ja olla kiintymättä ja kokematta niin lujaa tätä kaikkea, tiedättekö: vähän himmata, astua askel taaksepäin ja katsella etäämmältä. Veikkaan, että toinen väliaikaisesti ulkosuomalainen saattaa tunnistaa tunteeni ja päteehän se moneen muuhunkin asiaan kuin vain ulkomailla asumiseen. Olemme tutustuneet täällä upeisiin ihmisiin, istumme heidän olohuoneissaan puhumassa ihmisistä, politiikasta, kulttuureista, matkoista, lapsista, mistä milloinkin ja pidän heistä niin. Olen saanut ystävän, jolle laitan heti viestiä kun jotain hullua tapahtuu ja hänelle voin ilman tekopirteyttä äänessä paljastaa, jos olen aivan poikki valvottuani kolme yötä hampaita tekevän lapsen kanssa. En äidinkielelläni, mutta silti yhteisellä, hassulla aksentillani. Miten näistä asioista voisi muka puhua, laittamatta itseään likoon? Etelän illat tuntuvat jo oudolla tavalla tutuilta ja kotoisilta, vaikka täällä onkin vasta ensimmäinen kesämme aluillaan. Magnoliat kukkivat parhaillaan ja tyttäreni sanoo sekä äiti että mama ja hänelle tämä kaikki on normaaleinta mitä hän tietää. Juon viiniä juhlissa ihmisten kanssa, keitä en ehkä tapaa enää koskaan. Poikani yllättää huutamalla ylämäkeen ystävälleen wait for me ja laittamalla yks kaks oppimiaan sanoja toistensa perään lauseiksi. Vaikka viimeksi juuri tänään aamulla vitsailin lähettäväni lapset pikapostina Suomeen, on kotiäitiys yllättäen aivan älyttömän ihanaakin. Ulkona on vielä iltaisinkin seisovan kuuma ilma kun kuljemme pihan poikki iltauinnille, sammakot kurnuttavat ja heinäsirkat sirisevät, kuunsirppi asettuu taivaalle väärinpäin. Kaupungit ovat uusia ja jännittäviä, merkattuna kalenteriin yhteisiksi seikkailuiksi.

Ja joskus tulee päivä, jolloin me pakkaamme kaiken ja muutamme paikkaa, tämän jälkeen kaikki alkaa alusta ja on muuttunut palaamme tai muutamme sitten minne tahansa. Jäähyväisten ajatteleminenkin saa möykyn rintaan ja täyden kieltoreaktion koko ajatusta kohtaan.

Se olisi vähän sellainen itsesuojelumekanismi, olla kotiutumatta ja kiintymättä niin lujasti. Jos tekisin niin, olisi ehkä jonain päivänä vähemmän itkettävää, mutta jäisin paitsi hyvin paljosta. Värit olisivat haaleampia ja päivät tylsempiä, reissumuistot valjumpia. Sitä paitsi en ole koskaan välittänyt haaleasta tai sellaista osannutkaan.  

img_1953.jpg

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentit (15)
  1. Tuttuja tunteita 🙂

    1. Jotenkin rauhoittavaa tietää, että moni muukin käy samantyyppisiä fiiliksiä läpi. 🙂

  2. Mulla oli kans väliaikaisuus mutta eri tavalla ja Suomessa. Kun laitettiin viisumihakemus vetämään alkoi se väliaikaisuus. Ei ollut mitään tietoa muuttaisinko USA:han parin kuukauden sisällä vaiko vuoden päästä. Olisinko kausitöissä kauden loppuun asti vai lähdenkö kesken kauden. En voinut myydä tavaroitani tai järjestellä muutakaan muuttoon liittyvää, koska en tiennyt yhtään milloin lähden mutta en voinut tiettyjä asioita tehdä/ostaa sen takia, että olin lähdössä, oli se hetki millon tahansa. Samalla iski pakkomielle nauttia kaikesta. Piti kokea kaikki lempparit ja käydä lempipaikoissa, koska ”kohta ei enää voi”. Ja joka paikassa vallitsi se ajatus, että tää voi olla vika kerta kun istut tässä kahvilassa. Voi olla vika kerta kun käyt täällä. Ehkä ensi kerralla tätä ei enää ole. Ehkä ensi kertaa ei tule kun ei koskaan ole enää aikaa vaan käväistä täällä ja kokea tätä kun siltä tuntuu. Ongelmana oli, että miten jostain oikeasti nauttii kun on PAKKO? Ihan sama missä olin mietin jatkuvasti, että olen juuri siinä viimeistä kertaa. Inhottava tunne, joka oli pakko tunkea jonnekin mielen syvimpään lokerikkoon ja ehdin kokea kaiken mitä ”suunnittelin kokevani”. Eli pointtina on ettei lähtöä voi miettiä liikaa tai siitä tulee pakkomielle. Jonain päivänä se on edessä, mutta ei nyt eikä silloin tarvitse sitä miettiä 🙂

    1. Saan kuvailemastasi tunteesta kiinni, vaikka en sitä samassa mittakaavassa olekaan kokenut. Meillä lähtöpäätöksestä postiin tupsahtaneihin viisumeihin kesti alle kaksi kuukautta, mutta se aika olikin sellaista pyöritystä, että huh. Jätin jäähyväisiä niin monelle asialle, vaikka samalla mielessä pyöri ”mitä jos”-epäilys siitä, että viisumit eivät olisikaan mennyt läpi. Sulla tuo prosessi oli vielä niin pitkä, että voin kuvitella kuinka uuvuttava sen täytyi olla. Pakkomielle nauttia kaikesta on toisaalta hyväkin asia, jos se ei pääse ahdistamaan. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *