Kertakaikkisen ihmeellistä, viisi kuukautta

Hui -huomasin vastaavani eilen eräälle vauvan ikää tiedustelevalle mummulle että tää on nyt viisi kuukautta. Juurihan silitin vauvan lakanoita (ihan totta, ja kuvittelin vielä tekeväni niin vauvan synnyttyäkin, hehe!) ison mahani kanssa, viikkailin 52 senttisiä vaatteita pinoihinsa ja nukuin tyyjä polvien, nilkkojen ja vatsan tukena. Äsken vielä tuin hentoa niskaa ja puin tumppuja pienten sormien suojaksi. Ja nyt meillä on tämä naurusta kiljahteleva kaikesta kiinnostunut minipoika. Joka painaa melkein kymmenen kiloa eikä malta nukkua kun maailma on niin ihmeellinen ja kaikkea pitää koskea sekä maistaa tietenkin. Kasvaa ulos kaikista vaatteistaan ja haluaa pomppia sylissä.

Kysymys kuuluu, missä välissä aika on näin hujahtanut?

Voisiko joku poistaa näiden vauvakuukausiemme pikakeluauksen ja painaa hidastusnappulaa?

Katselen kyyneleet silmissä kuvia laitosajoilta ja tätä kirjoittaessani vieressäni pinnasängyssään tuhisevaa poikaamme. Kertakaikkiaan ihmeellistä. Myönnän että imetyshormooneilla saattaa olla osansa tässä iltaisessa herkistelyssäni, mutta ihan oikeesti. Kuinka on voinut kulua viisi kuukautta, miten. Ei kai tämä koko vauva-aika kulu näin nopeaa vauhtia? 

Hetki sitten

Nyt

Niin rakas iso pienimies.