Kotiäitiydestä

Minusta on ollut ihanaa olla lasten kanssa kotona. Aamuisin tuntuu etuoikeutetulta jäädä yöpuvuissaan unenpörröisten lasten kanssa kotiin, kun mieheni sulkee ulko-oven kuusi kolmekymmentä. Pakata aamutoimien jälkeen porukka autoon, lähteä puistoon, museoon, kavereita tapaamaan, huvipuistoon, kuntosalille tai lompsutella pihan poikki altaalle. Olla majojen rakentaja ja päivien syli, saada märkiä suukkoja ja hentoja halauksia. Suomessa meillä alkaa taas uusi elämänvaihe kun palaan opiskelemaan ja varmasti sinä päivänä sekin tuntuu tervetulleelta alkujännityksen jälkeen, mutta juuri nyt nautin tästä.

Mutta ollaan nyt ihan rehellisiä: joskus kotiäitinä olo on myös rankkaa. Välillä on jopa aamuja, jolloin hilpaisisin mielelläni mieheni sijasta ovesta tekemään oman alani juttuja, söisin lounasta aikuisseurassa ja tulisin kotiin valmiiseen ruokapöytään. Sillä joskus on päiviä, kun hups vaan kaikki lelut leviävät lattioille, sängylle lapsi kantorepussa viikkaamani pyykit viskellään lattialle, sälekaihtimista silputaan palasia, kengät katoavat kenkätelineestä ja jostain kuuluu iso rämähdys ja perään oho. Todennäköisesti juuri näille päiville olen varannut päivällisaineksiksi jotain oikein paljon kuorimista, pilkkomista, paistamista ja keittämistä vaativaa ja illalla olisi tulossa vielä vieraita sekamelskan keskelle. Eikä toivoakaan, että joisin jossain välissä kupillisen kahvia tai kävisin yksin vessassa. Silloin ajattelen, että jos vain saisin kaiken keskellä hetken mahdollisuuden vetää henkeä, edes viisi minuutia, saisin kaiken paikoilleen: itseni, tavarat ja lapset taas tyytyväisiksi. Mutta ehkä siellä ruudun toisella puolella saattaa istua joku toinenkin hiukset sotkunutturalla joogahousuissaan, joku joka valehtelee myös joskus tarvetta vessan oven taakse saadakseen hengähtää hetken ja siksi haluan kirjoittaa kaunistelematta, että tälläista meilläkin joskus on. Kaikilla on joskus huonoja päiviä ja kotiäitinä ne huonot päivät vaan nyt näyttävät tältä.

Lasten kanssa päivät ovat värikkäitä. Kiireisiä. Ehdin harvoin istumaan alas ja aina on jotain tehtävää ja muistettavaa. Tässä kotona ollessani olen kuitenkin kehittänyt muutaman oman ”selviytymisniksin”, joiden avulla arkemme on meille kaikille mukavampaa.

  • Lähdetään ulos. Ihmisten ilmoille, mielellään jo aamulla. Ajattelette varmaan, että sosiaalisuuden vuoksi ja kyllä siksikin, kaipaamme kaikki seuraa, mutta minulle yksi tärkeimmistä puolista tässä on läsnäolo. Kotona huomaan stressaavani tekemättömistä kotitöistä ja ajaudun laittamaan pyykkejä tai ahdistun tiskeistä leikin lomassa, kännykkään tulevaan viestiin vastaamisesta mahdollisimman nopeasti, mutta kodin ulkopuolella on mahdollisuus keskittyä vain lapsiin. Olen huomannut, että meidän tarvitsee mennä kuin ihan vain lähipuistoon tai taloyhtiön altaalle, kun olen selvästi rennompi ja täysillä mukana leikeissä. Kännykkä pysyy laukussa, sillä näitä kahta täytyy vahtia silmät selässäkin. Mahdollinen kavereiden tapaaminen on aina tietysti plussaa, sillä aikuinen juttuseura ja leikkikaverit lapsille ovat myös mahtavia juttuja. 

 

  • Priorisointi ja riman laskeminen siellä, missä siitä ei ole haittaa. Viime aikoina olen kokenut ahaa-elämyksen esimerkiksi ruuan suhteen. Priorisoin hyvän (ja ei-geenimanipuloidun) ruuan todella korkealle, mutta lohifileiden paistaminen lounaaksi tuoreiden kasvissuikaleiden ja perunoiden kanssa ei ole silloin vaivan arvoista, jos yksinkertaisen ruuan tekemiseen menee nälkäisten lasten hermostuessa melkein tunti ja kaikilla on jo paha mieli. Olen ihan surutta tsekannut Costcon organic-valmisruokavalikoiman ja kiireen tullen meillä syödään lounaaksi ilman mitään ongelmaa vaikka valmista tomaattikeittoa tai pussista mikroon heitettyjä kasvispyöryköitä. On helpottavaa tietää, että tarvittaessa lounas tulee nopeasti ja kaikkien hermot säästyvät. 

 

  • Kantoreppu on pelastus silloin, kun yritän saada jotain aikaiseksi, mutta kuopukseni on eri mieltä. Toisen lapsen kanssa kantoreppu on ollut aivan ehdoton perheessämme jo ihan pikkuvauva-ajasta lähtien: olen pystynyt touhuamaan paljon enemmän esikoiseni kanssa ja saanut muutenkin välillä kädet vapaaksi.

 

  • Siitä priorisoinnista puhuen, jaksava ja myös itselleen aikaa ottava äiti on myös lasten etu. Marttyyriäitimeininki taas ei. Siksi esimerkiksi päiväuniaika on meillä pyhä hetki. Kun kuopus nukahtaa ja isoveli on preschoolissa, minä en todellakaan käytä tuntiani siivoamiseen vaan laitan kahvin tippumaan ja avaan kirjan tai tietokoneen. Juuri aloittamani jumppaharrastus on jo nyt tuonut paljon lisäenergiaa ja kärsivällisyyttä arkeeni. Jos en saa yhtään omaa aikaa vuorokaudessa, huomaan muuttuvani kireäksi viulunkieleksi. 

 

  •  Olen huomannut, että pukeutuminen vaikuttaa jännästi siihen, kuinka aktiivinen päivä on tulossa. Jos heitän päälle rönttöisimmät kotiverkkarit tai olen pyjamahousuissa vielä kymmeneltä, emme todennäköisesti saa päivän aikana tehtyä paljoakaan. Jos taas heti aamulla heittää omaa silmää miellyttävät vaatteet päälle, tulee päivästäkin todennäköisesti aktiivisempi, sillä uloslähtemisen kynnys on paljon matalampi (palaa ensimmäiseen kohtaan). Nyt kun poika aloitti taas puolipäiväisen preschoolin on tämäkin ”ongelma” ratkaistu, sillä en tietenkään kehtaa ilmestyä preschoolille kuin juuri sängystä nousseena.

 

  • En lamaannu yhdestä huonosta päivästä ja ruoski itseäni, jos joskus lapset ovat katsoneet liikaa piirettyjä, emmekä ole tehneet mitään erityisen kehittävää koko päivänä. Niitä päiviä vain joskus tulee, eikä se tarkoita huonoa vanhemmuutta tai aivonsa liiallisella Pikkukakkosella vahingoittavasti turruttaneita lapsia. Tavallista elämää vaan. Huomenna tulee aina uusi päivä, jolloin voidaan tehdä taas puuhailla enemmän ja tehdä kaikkea hauskaa.

 

  • Jos meno muuttuu ihan hullunmyllyksi, karkaan keittiöön ja kauhaisen suuhuni lusikallisen Nutellaa purkista. Yhdellä viikolla sitä meni puoli purkkia.
  • img_20160818_230431.jpg

img_20160818_231142.jpg

img_20160818_230734.jpg

Joskus kaistapäistä, enkä siltikään vaihtaisi tätä mihinkään. 

 

Kuulostaako tutulta? Nyt saa jakaa omat selviytymisniksit kommenttiboksissa, voidaan ehkä oppia toistemme oivalluksista!

Naiseudesta-blogin Rosanna kirjoitti tovi sitten myös mahtavan tekstin omista kokemuksistaan samasta aihepiiristä.

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kuvituksena ihan vaan kännykän räpsyjä kuluneelta kesältä, ajalta, jolloin ollaan oltu aika paljon menossa ja tulossa

Kommentit (8)
  1. Kotoa poistuminen on kaiken a ja o! Oon huomannut, että usein päivän infernaalisin hetki on noin 30 minsaa ennen lähtöä, kun kamat pitäisi saada kasaan, lapsi puettua, itse puettua ja meikattua jne. Lapsi on tässä vaiheessa usein jo väsymyksestä kiukkuinen. Se hetki, kun saan istutettua sen rattaisiin ja lähdettyä eteenpäin, on ihan taivaallinen.

    1. Oi että, niin tiedän tuon hetken mitä tarkoitat! Se on kyllä ihan paras tunne kun saa selvitettyä sen lähtörumban ja ah, vihdoin se päivä alkaa selkenemään ja lähtöstressi ja kalvava saamattomuudentunne ovat tiessään. 

  2. Kotoa poistuminen toimii! Saatetaan ajaa kauppakeskukseem pyörimään pariksi tunniksi ja kaikilla on hauskempaa! Lapsilla leikkipaikalla, ja ihmisiä seuraillessa. Itsellä kun on ihmisiä ympärillä ja voi unohtaa sen pyykkikasan.

    Ja mä olen ottanut lastenohjelmien kanssa saman linjan. Toisena päivänä katsotaan pari elokuvaa, toisena ei yhtään kun mennä viipotetaan ulkona. 🙂

    1. Nimenomaan, kotona poistumisen tärkeyttä ei kyllä todellakaan voi hehkuttaa liikaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *