Lunta, suklaata ja kirjoja

talvi.jpg

Tai oikeastaan järjestyksessä kirjoja, suklaata ja lunta. Siinä minun jouluni ja syy muutamien päivien somehiljaisuuteen. Kahta ensimmäistä olen suorastaan ahminut ja viimeiseksi mainitusta olen nauttinut aina välillä työntämällä nenäni ulos pulkkailijoiden touhuja seuraamaan. Harmi, että baby on nyt ilmeisesti sitä mieltä, että esimerkiksi rattikelkan vetäminen on ehdottoman no-no, mutta joulupäivät ja takkatuli ovat kyllä vähän niin kuin tarkoitettujakin löhösohvalle kirjan kanssa. Tai koiran.

img_7977-001.jpg

Ihan muuten asiasta toiseen, voikohan koira vaistota, että tuolla vatsassa kasvaa hänen uusi laumanjäsensä? Sen verran hanakasti tyyppi hakeutuu lähistölle. Toisaalta tuo meidän Pete on kyllä muutenkin rotumääritelmältään enemmänkin ”sylikoira” kuin snautseri. 😀

Juuri nyt blogit pursuilevat joulutarinoita, mutta pikainen summaus meidänkin viime päivien kuulumisista:

– Aattona mamilan ovikelloa soitti korvatunturilta tupsahtanut joulupukki, jonka ääni muistutti aikuisten korviin melko paljon naapurin setää. Poika kohteli pukkia kuin vanhaa ystäväänsä, nappasi heti kiinni nahkarukkasesta, ohjasi tämän olohuoneeseen, kiipesi syliin ja lauloi Ihhahhaan ennen lahjavuoren kimppuun käymistä. 

– Minulla ei ole hajuakaan, minne mahdutamme kaikki innokkaiden isovanhempien hankkimat lelut. 

– Tutuista kaavoista poikkeamisen ei tarvitse olla välttämättä mitään kovin repäisevää ollakseen tosi virkistävää. Minulle riittää näköjään vaikkapa kirjagenren vaihtaminen. En ole pitänyt koskaan itseäni dekkareiden lukijana, mutta Lars Keplerin Nukkumatti oli pakko lukea saman vuorokauden sisällä. Ehkä koukuttavin lukukokemus ikinä! Tartuin kirjaan heti mieheni jälkeen ja hän kurkki aina välillä, millä sivulla olen ja minä kiljuin heti ettei saa sitten missään nimessä paljastaa, mitä seuraavaksi tapahtuu! Luin myös vaihteeksi oikein ”perinteistä viihdekirjallisuutta”, jonka virkaa toimitti Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisten silmien jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi. Lukukokemus tuntui kuin saippuasarjan seuraamiselta, mikä ei vaatinut sen kummempaa ajattelua tai keskittymistä, mutta jotain kutkuttavaa siinä silti oli. Kiinnyin teoksen henkilöhahmoihin oudon voimakkaasti ja tuo kiintymys suorastaan pakotti lukemaan eteenpäin. Minusta on ihanaa lukea joskus jotain todella kevyttä ilman mitään teemojen pohtimisen häivääkään. 

– Puolet ostamistani joululahjoista menivät syystä tai toisesta mönkään tällä kertaa, mutta onneksi olin säästänyt kuitit. 

– Joulu ei ollutkaan sellaista paikasta toiseen juoksemista mitä pelkäsin, vaikka joulupäivät jaoimmekin molempien vanhempien luona vierailuille. Huomasin jopa, että vietimme ihan oikeasti aikaa läheisten kesken ilman mitään sen kummempaa kiirettä. 

 

Siinä se oikeastaan. Spontaani some/tietokonetauko teki tosi hyvää opiskelupuserruksen jälkeen. Suurimman osan ajasta en edes tiennyt missä kännykkäni oli ja kamerankin kaivoin tosi laiskasti esille muutamia perhekuvia lukuunottamatta. Nyt tuntuukin taas oikein erityisen kivalta palata blogin ääreen. Paljon muiden postauksia luettavana!

 

Kommentit (8)
  1. Pancolin kirjat ovat ihan loistavia! En tiedä myöskään mikä niissä niin kutkuttaa, kun ei niissä sen kummempaa juonta ole, mutta hänen kirjoitustyylinsä vie mukanaan. Luin myös hänen uusimman kirjansa Mimmit tuossa joulukuun alussa. Paljon hahmoja, paljon repliikkejä, ei selkeää juonta – paitsi ihan kirjan lopussa, kuten tuossa aiemmassa trilogiassa (niin, Mimmit on myös uuden trilogian alku, jossa on samoja hahmoja edellisestä trilogiasta). Suosittelen 🙂

    1. Minäkään en osaa yhtään nimetä mikä niitä saa lukemaan, mutta jotain niissä täytyy olla, kun ovat sellaisen jymymenestyksen aiheuttaneet! Minä itse en edes ole erityisemmin ihastunut juuri siihen Pancolin kirjoitustyyliin, sillä välillä lukiessa haluaisin sanoa, että niin niin mene jo asiaan. 😀 Mutta hitsin eläviä henkilöhahmoja teoksissa kyllä on, niihin ihan kiintyy ja haluaa ehdottomasti tietää miten heillä menee. Ai en edes tiennyt, että näistä on vielä kolmaskin, en siis tiennyt että kyseessä on trilogia! Täytyy ehdottomasti lukea vielä sekin, että tiedän mitä hahmoille taas kuuluu. 😀 Ja tuskin sen kolmososankaan jälkeen osaan vielä luopua heistä, joten kiitos tuosta Mimmit-vinkistä! 😉

  2. Meillä kans vanhempi koirista oli heti sellainen, että se tuli syliin ja nuuski mun mahaa. Sylissä ollessa monesti laittoi myös pään mahan viereen, vaikka muuten on ennemmin jalkojen päällä. Lisäksi lapsen synnyttyä sama koira seurasi vauvaa kuin hai laivaa ja oli koko ajan vahdissa (esim. meidän sängyn päällä nukkumassa vauvan vieressä, muuten tietää ettei sängylle ole menemistä).

    Nuorempi koirista ei ollut millänsäkään, luulin silloin, että se johtui siitä, ettei se ollut tehnyt pentuja vielä, mutta niin, jos teillä poikakoirakin tekee tuota, niin se tuskin on sitten ollut jutun juoni. Voihan olla, että Una oli silloin vielä niin nuori, ettei vielä ymmärtänyt asiaa..

    1. Eli ihan selkeästi koirat jotain vaistoavat jo odotusaikana! Meilläkin Pete on alusta asti tosi tarkkaan vahtinut poikaamme, vaikka toki mustasukkaisuuttakin välillä on ilmassa (tunkee toisinaan vaikka meidän väliin pelien päälle ym). Öisin nukkuu poitsun sängyn vieressä vartioimassa. <3 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *