Meidän hetki

toukokuu_13_056.jpg

Kuljettiin koiran kanssa illalla ihan kahdestaan metsässä, lapsuusmaisemissani. Ilman juttuseuraa, taustamusiikkia, tavoitettavissa oloa, hälyä. Näytin koiralle mihin rakensin majoja, missä pelasin kirkonrottaa kavereiden kanssa ja missä kasiluokkalainen (mukamas)kovisminä veti poskareita tupakasta, ja käveltiin samaa polkua mitä juoksin monet monet kerrat kahdeksanvuotiaasta kunnes täytin seitsemäntoista ja muutettiin muualle.

toukokuu_13_069.jpg

Pyysin siltä vähän anteeksi sitä, että eletään niin kiireisesti, rapsutellaan liian vähän ja lenkkeillään liikaa samoja tylsiä lenkkejä. Lupasin sille että lähdetään kotonakin tutkimaan metsiä taas. Se näytti niin ymmärtäväiseltä että melkein itkettää. 

<3

Ei minulla oikeastaan ole muuta sanottavaa tänään, kelluskelen ihmeellisessä melankoliassani silloin tällöin. Ehkä lapsuusmaisemilla on toisinaan sellainen vaikutus, en tiedä.

Kahvipöytientäyteistä äitienpäiväviikonloppua toivotellen,

Rosanna

Kommentit (7)
  1. Odotan tätä postausta innolla! 🙂 Koira kyllä sopeutunut ihmeen hyvin, wou! Onneksi olkoon siitä, ja on muuten aivan ihanan näkönenkin tuo koira!

    1. On hän aika ihana kyllä, ihan Pikkukakkosen Ransun näköinen! 😀 <3

  2. phocahispida No niinpä! Pitäisi muistuttaa itselleen välillä kuinka suuressa asemassa toisen elämässä oikeesti on. Ja antaa huomiota sen mukaisesti. Tämä viikonloppu on ollut hyvä alku, sillä olen yrittänyt kiinnittää oikein ekstrapaljon huomiota koiran kanssa touhuiluun. Arki vaan on aina sitä himskatin arkea.

    Evis Älä muuta sano, pää menee ihan pyörälle kun käy paikoissa joihin liittyy niin suuri muisto/tunnelataus… Meidän koira on kyllä tosi urheasti sopeutunut uuteen elämäntilanteeseen ja kasvaneeseen laumaan. Hirvein hetki oli kun tulin synnäriltä kotiin -ja olin niin täynnä uusia hajuja ettei koira ensin tunnistanut minua! Siinä tuli kyllä itku, mutta voi sitä koiran riemua kun tajusikin sen olevan silti sama minä. Yhdessä vaiheessa koira oli vähän mustis ja tunki aina minun ja pojan väliin, mutta sitten saatiin se kuonolla tökkiminen loppumaan kyllä. Nykyään on ihan huippua seurata kuinka he tutustuvat (tietysti valvotusti) toisiinsa! Voisin oikeastaan kirjoittaa tästä joskus ihan oman postauksensa. Onneksi tuo koira on ehkä maailman pitkähermoisin otus. Nyt vaan enemmän yhteistä puuhailua kehiin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *