Miksi bloggaan?

Lilyn toimitus haastoi meidät perhebloggaajat kertomaan, miten olemme päätyneet bloggaamaan Lilyyn. Vastaan aika usein perheeni tai kavereideni kysymykseen siitä, mikä minut on innostanut kirjoittamaan blogia. Vastaukseni alkaa usein samalla tavalla: ”No kun mä luin niin paljon blogeja, että tuntui luonnolliselta aloittaa omakin, tykkään ihan hirveesti kirjoittamisesta ja tää on musta hauska itseilmaisun muoto. Löysin Lilyn perheblogit ja halusin itsekin hypätä joukkoon, kun siellä on sellainen tosi vuorovaikutuksellinen meininki. Jokaiselle löytyy jotain. Blogit kiehtoo mua myös mediana tosi paljon ja olen ihan koukussa koko skeneen”. Sitten kerron siitä heinäkuisesta yöstä meidän kuumassa kaksiossa, jolloin valvoin nelikuisen vauvan kanssa ja päätin, että huomenna sen sitten aloitan. Blogista tuli minulle jotain omaa vauvakuplan keskellä. Ajattelin, että tässä kävisi vähän niin kuin vaikka joogainnostukselleni tai päätökselleni opetella tekemään itse geelikynsiä, mutta tässä sitä yhä vain naputtelen tänne Lentoaskeleihin, yli kaksi vuotta tuon päähänpiston jälkeen. (Toivottavasti myös olen kehittynyt tässä touhussa vähän enemmän kuin aikoinaan siinä joogassa tai niissä geelikynsissä!) Juuri lauantaina vastasin viimeksi tuohon kysymykseen ja myöhemmin auton ratissa mietin, että no onhan se aika absurdia kirjoittaa omaa elämäänsä nettiin kaikkien nähtäville. Bloggaus on sellainen harrastus, jonka viehätystä voi olla tosi vaikea selittää, mutta yritän. 

Kahdessa vuodessa blogini aiheet ovat kulkeneet monenlaisia reittejä: kipuilua äitiysloman päättymisestä, opiskelun ja äitiyden yhdistämisen sumplimista (note to self: tästä täytyykin kirjoittaa uusi versio!), lapsen kasvua, tyttöjeniltoja, perhearkea, hääsuunnitelmia ja bloggaajaneidin muutos rouvaksi, vaatepähkäilyjä, muutto- ja remppajuttuja, opiskelustressiä, raskausuutisia ja vaikka mitä, täysin ilman punaista lankaa. Pääosin silti tosi tavallista arkea ja siitä kivojen juttujen etsimistä. Arkistojen selailu on minulle jopa haikeaa puuhaa, sillä näiden tekstien kautta palaan tosi elävästi noihin menneisiin hetkiin. Eli toisaalta bloggaaminen on päiväkirjamaista itsereflektoinita, jossa ehkä pinnallisemmankin postauksen kautta voin päästä takaisin hetkessä hallinneisiin fiiliksiin, muistaa radiossa soineen kappaleen tai tuona päivänä käydyt keskustelut.

Poukkoilevat aihepiirini huomioiden on kuitenkin uskomattominta ja hienointa sellainen ihan huikea myötäeläminen ja mahtavat kommentit, joita olen saanut osakseni teiltä lukijoilta. Esimerkiksi paljastaessani täällä blogissa odottavani toista lasta, liikutuin todella aivan kyyneliin asti lukiessani kymmeniä vilpittömiä onnentoivotuksia. Mulla on vahva epäilys, että täällä käy jotenkin poikkeuksellisen fiksuja ja filmaattisia tyyppejä. <3

Moni muukin on varmaan huomannut, että tämä Lily on jotenkin aivan erityisen yhteisöllinen portaali? Tarkoitan, että tänne ne kurjat kommentit tuntuvat eksyvän tosi harvoin ja bloggaajat ovat myös vilkkaassa vuorovaikutuksessa keskenään. Olen tutustunut tämän touhun kautta muihin bloggaajiin, jotka ovat paljastuneet aivan mielettömän upeiksi tyypeiksi reaalielämässäkin. Tuntuu hurjalta ajatella, että apua, ilman blogia en olisi koskaan tutustunut heihin! Ilman blogia ei olisi istuttu vaikka mekkoiltamia tai lähdetty porukalla Tallinnaan makaamaan kasvohoitoihin. Arkeni olisi huomattavasti tylsempää ilman meidän täysin sekopäisiä ja antoisia keskustelujamme facebookissa. Blogin kautta on myös hauskaa tutustua uusiin ihmisiin senkin puolesta, että sitten tavatessa kasvokkain tuntuu ihan siltä, että tämänhän ihmisen tuntee jo valmiiksi. Näin on helppo tutustua samanhenkisiin tyyppeihin, jotka pilkkaavat mun kyynelehtimisherkkyyttä ja käskevät puhua mielummin vaikka pissaamisesta kuin itkemisestä. Taas sydän. <3

Äh, minusta tuntuu, että saan niin älyttömästi tämän blogiharrastuksen kautta ja todella toivon, että pystyisin antamaan edes osan siitä myös lukijoille. Ehkä luetuimpia kirjoituksiani on jo parin vuoden takainen tekstini Nuori äiti, perustele äitiytesi. Moni on sanonut jääneensä seuraamaan blogiani tämän tekstin luettuaan, sillä ovat kokeneet samaistuvansa vastarintaani ihmisten sullomisesta vain yhteen muottiin. Tämä on tuntunut ihan törkeän hienolta. Kuvittelin, että blogini saattaisi kiinnostaa esimekiksi vain toisia opiskelevia äitejä, mutta tässä minulle on pikku hiljaa selvinnyt, että monet hyvin erilaisissakin elämäntilanteissa elävät ihmiset jaksavat tulla tänne lukemaan juttujani. Vau.

Meni vähän siirappiseksi, mutta sallikaahan se minulle, sillä olen ihminen, joka joskus heikkoina hetkinä turvautuu kliseisiin. Toivottavasti huomasitte pumpulin alta, että tämä täällä haluaa ihan oikeasti sanoa suurensuuren kiitoksen siitä, että käytte blogissani, painelette niitä sydämiä ja kirjotatte kommentteja. En varmastikaan olisi jatkanut tätä harrastusta, jos tämä olisi jäänyt vain yksinpuheluksi. 

<3

Jotta homma ei tosiaan menisi monologiksi, niin nyt saa heitellä ruusuilla tai risuilla (aina saa toki muutenkin), antaa postausehdotuksia tai ihan vaan vaikka sanoa moi! Haluan kehittyä tässä hommassa, niin ottaisin palautetta tosi mielelläni vastaan. 

Instagram @lentoaskeleita /facebook/ blogilista/ bloglovin (Suurin osa taitaa lukea blogiani suoraan Lilyn tai facobookin kautta, mutta mielenkiinnosta myös kuulisin, mitä kautta muuten juuri sinä seuraat?)