Miksi kirjoitan? (kriisi)

Whatsappiini pamahti tänään ruutukaappaus eräästä ensimmäisistä postauksistani. Mieheni oli saanut mieleensä lueskella ensimmäisiä bloggailujani ja kuvassa oli konttaava poikamme pehmokypärähäkkyrä päässään. ”Toisen kanssa taidetaan tosiaan ottaa vähän rennommin”, plus seitsemän naurunaamaa. Ai niin, se konttauskypärä. Muistan harkinneeni täysin tosissani jopa polvisuojien ostamista esikoisellemme (kyllä, sellaisiakin myydään). Seuraavaksi tuli ruutukaappaus asuntomessupostauksestani vuodelta 2012, missä ihastelen seinätarroja, joissa luvataan lipua tuulen lailla uniisi tai jotain muuta tosi kermaista. Silloin aloin jo olla, että heetkinen. Mitäs oikein teet siellä, älä lue niitä ensimmäisiä postauksiani, nehän ovat ihan kamalia.

 

konttauskypara.png

 

Selasin itsekin ensimmäisiin Lentoaskeleiden sivuihin, enkä pystynyt lukemaan kovin pitkälle. Apua. Miksi kutsuin itseäni toistuvasti mammaksi, vaikka se ei ollut yhtään minua, jopa meikämammaksi, ripottelin postaukset täyteen silmäniskuhymiöitä ja kaikki oli hih, hah tai huh? Ainakin ne muutamat lukemani postaukset, lopetin selailun hyvin nopeasti. Samaan aikaan kun tunsin pientä myötähäpeää vanhimpia juttujani kohtaan, minun teki mieli halata vanhaa minääni ja sanoa, että hyvin pärjäät. Ainakin minulle tekstien ja silmäniskuhymiöiden läpi kuulsi tietynlainen epävarmuus ja pärjäämisen näyttämisen tarve uuden ”nuori äiti”-statukseni myötä (liittyisiköhän ylenpalttinen mammattelu tähän?). Laskisin käden jännittyneelle olkapäälle ja sanoisin, että hyvin sä vedät hei, hyvin te vedätte. 

Mitäs oikein teet siellä, älä lue niitä ensimmäisiä postauksiani, nehän ovat ihan kamalia. Mutta kuka tahansa niitä voi lukea. Minut valtasi halu aloittaa puhtaalta pöydältä, sulkea koko blogi, eikä näin ole käynyt ennen. Hetken aikaa ajatus uudesta blogista kutkutti: sivupalkki, jossa ei näkyisi neljän vuoden löpinät, uusi nimi, banneri, kaikki alusta. ”Moi, olen Elina.”

Bloggaamiseni eksistentiaalinen kriisi (ai vähänkö first world problem) jatkui vielä seuraavalle tasolle: miksi edes kirjoitan? Mikä vetää minut juuri tänne, nettiin, heitän juttuni kaikkien näkyville, mikä on tehnyt juuri tästä harrastuksesta sen, joka kulkee mukanani vuodesta toiseen? Ehkä minä ja blogi ollaan tultu nyt siihen pisteeseen, että pitäisi tehdä päätöksiä. Oikeastihan olen aika yhteenkasvanut tämän blogin kanssa, vaikka siinä vain puolipinnallinen kuva elämästäni onkin, enkä haaveile bloggaamisen lopettamisesta (vaikka sekin ajatus välähti kriisin myötä nopeasti mielessä, mutta torjuin sen heti epämukavana).

Tulin siihen lopputulokseen, että blogillani on nyt syyskriisi ja se tarvitsee jotain pientä ehostusta. Eihän sen ei tarvitse olla välttämättä edes banneria kummempaa. Jos jotain hyötyä vanhojen blogikirjoitusteni lukemisesta oli niin se, että huomasin sentään kehittyneeni vuosien varrella: en ainakaan enää koskaan ikinä puhu meikämammasta ja yritän edes välttää jakelemasta niitä hymiöitä. Hah. Kuvissa voisin parantaa. Jotain pitää nyt keksiä.

Vastaus kriisini oli kuitenkin tosi helppo: kirjoitan siksi, koska rakastan kirjoittamista ja muille kirjoittaminen on kivempaa kuin vain itselle. Varsinkin teille, sillä lukijakuntani tuntuu olevan kommenttien perusteella jotenkin ihan erityisen sydämellinen, hauska ja fiksu. (Yhden käden sormissa on laskettavissa ne neljän vuoden aikana tulleet ikävät kommentit, joista yksi oli se persjalka-avautuminen, missä minua soimattiin rotusäärettömänä pillifarkkujen käyttämisestä. Enkä minä ryökäle ole vieläkään totellut.) Olen myös ihan hulluna blogeihin viihteenä ja ajatustenherättäjänä, sillä mikä muu median muoto on yhtä aikaa yhtä vapaa, kirjoittajansa näköinen, yhdistä samalla tavalla rennosti tekstiä ja kuvia sekä salli helppoa vuorovaikutuskanavaa kirjoittajan ja lukijan välille. Kaikille on jotain. 

Nyt kysymys teille, bloggaajatoverit: miten suhtaudutte vanhimpiin postauksiinne? Ette mitenkään, poistatte kokonaan vai leikitte, ettei niitä ole olemassakaan? Ahdistaako teitä pidempään bloganneita milloinkaan vanhimmat postaukset?

Risuja ja ruusuja otan myös kiitollisena vastaan, jos vaikka niistä saisin inspiraatiota blogin syysfiksailuun! 

-Elina

 

FACEBOOK / INSTAGRAM /LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentit (9)
  1. Mun vanhat kirjotukset on ihan kamalaa luettavaa! Olen joskus kahlannut koko blogini läpi ensimmäisestä postauksesta alkaen ja hävetti kyllä. Ihan sikana. Kamalaa. 😀 😀 Joskus ajattelin, että olisin poistanut kaikki vanhat tekstit, mutta ne ovat kuitenkin osa mua ja niissä on koko mun historiani äitinä. 🙂

    1. Hahahah niin lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa, josta tuntuu tältä! 😀 Oli ihan tuskallista, kun mun mieheni lähetteli niitä ruutukaappauksia. 😀 Ja samaistun todella tuohon, että tuntuisi haikealta poistaa tekstit, sillä niihin mahtuu niin paljon mennyttä ja fiiliksiä äitiyden ensimetreiltä asti. 🙂 

      1. Mun mielestä on ihan kamalaa jos ( ja kun, eh….. ) mies lukee mun blogia! :`D Siis, vaikkei siellä olisikaan mitään mitä häin ei saisi lukea tai mistä hän ei jo tiedä, niin silti se ajatus siitä, että hän lukee sitä on jotenkin kiusallinen. 😀 Friikkiä!

  2. Itsellä iskee sellanen ”apua mikä kirjotustyyli”. Olen kanssa kirjotellut sen 4 vuotta kohta ja sinä aikana on itse kasvanut monilla tavoin ja tietysti se näkyy! 😀

    1. Alettiin sitten kirjoittaa täällä Lilyssä tosi samoihin aikoihin! 🙂 Ja juuri tuo sama iskee minullekin! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *