Moi 16-vuotias minä!

Lilyn toimituksessa kyseltiin Tiitin blogikirjoituksen innoittamina, mitä lapsuudessa kiellettyä teemme nyt aikuisuuden nimissä. Myhäilin kommentteja lukiessani etenkin karkkikohdille, että mm, niin minäkin ostan nyt karkkeja ihan jos siltä vaan tuntuu (oikeasti olen todella kiitollinen siitä, että meillä on syöty terveellistä kotiruokaa ja pidetty karkkipäiviä, mutta silti). Valvon välillä aivan tuhottoman myöhään, eikä kukaan komenna sammuttamaan lukulamppua. Lapsuudessani toivoin hartaasti koiraa, johon sain aina vastaukseksi  sen ”sitten kun asut omassa huushollissasi”, joten pari vuotta omassa huushollissa asuttuani meille muutti Pete.

Tänään koin kuitenkin jotain, joka voitti ainakin ne karkinsyömiset kymmenen nolla. Erään keskustelun tiimoilta, jossa olin naureskellut, kuinka minä en koskaan saanut teininä skootteria tai mopoa, etsi mieheni esiin vanhan pappatunturinsa. 

Minun sisäinen teini-ikäiseni nosti kädet ilmaan riemusta kiljahdellen kun ajelin kävelyvauhtia ympäri anoppilan pihaa keltaisella mopolla. Huomenna pitäisi löytää vielä mopokypärä, jotta pääsisin ajamaan ihan kunnolla. Ei tästä varmaan minulle aivan vakituista menopeliä kaupapreissuille tule, mutta voi vitsi miten hauskaa tuo olikaan.

Ilmeeni näissä kuvissa kuvaa aika hyvin sitä tunnetta, kun uskalsin lopettaa raahaamasta toista jalkaani maassa ja nostaa molemmat kyytiin. Jos minulla olisi aikakone, lähettäisin nyt 16-vuotiaalle minälleni viestin: ”Ei se haittaa, vaikka oletkin kotiarestissa, ei se ollutkaan fiksua ajella liukkaalla talvikelillä paljain päin mopon kyydissä. Tulet jonain päivänä ajamaan sata kertaa sympaattisemmalla menopelillä ihan itse”.

T. Pappatunturityttö -89