Okei, valvotaan sitten
Harvoin olen kellekään kateellinen, mutta enpä muista milloin olisin ollut yhtä syvästi kateellinen kun neuvolareissulla, jolla eräs äiti kertoi heidän kuusikuisen vauvansa nukkuvan kymmenentuntisia öitä, putkeen. Meillähän homma menee meinaan vähän niin kuin päinvastoin. Tai oikeastaan täysin, ja sen kyllä näkee jo oikeastaan koko olemuksestanikin.
”Mites teillä nukutaan?” on se yleinen smalltalk-kysymys vauvaperheisiin (hampaiden jälkeen). No kiitos kysymästä, mutta ei siis nukuta (ja jälkimmäiseen: kaksi alhaalla ja ylös yksi tulossa). Jos en olisi jo kerran tarponut tätä vauva-aikaa läpi olisin varmaan nyt paniikissa, mutta onneksi sentään tiedän, että joku päivä minäkin vielä muistan, miltä tuntuu nukkua kokonaiset yöunet. Tai ainakin sellaiset, mitkä eivät ole vaikkapa kahdeksassa osassa. Joskus vain kolmessa, mutta joskus kuudessa, joskus viidessätoista. Onneksi tiedän, että tulee aika, jolloin päässäni ei humise ja huimaa ja jolloin pystyn taas keskustelemaan vaikkapa päivän uutisista tai kirjoista, mutta juuri nyt en vain taivu sormiruokailuja pidemmälle.
Vauvalla on juuri nyt sellainen vaihe, ettei hän oikein suvaitsisi minun poistuvan kolmeakymmentä senttiä kauemmas. Yöllä hän nukkuu mieluiten tissi suussa ja herää välillä tarkistamaan, että olenhan yhä saman peiton alla (enkä vaikkapa julmasti rullannut peittoa feikkiäidiksi viereen ja karannut itse esimerkiksi suihkuun). Toisaalta hirveän suloista, mutta toisaalta myös aika raskasta. Siihen öiseen hetkeen tiivistyy oikeastaan se, kuinka käsittämätöntä ja hullua puuhaa tämä äitiys on, kun aamukolmelta rauhoittaa viidennen kerran kymmenen sentin päähän siirtyneen vauvan rinnalle ja suukottaa pehmeää vauvantukkaa. Viikko sitten uhosin autossa takapenkin osoittaessa varsin kovaäänisesti tyytymättömyyttään, että me kyllä niin heivataan nuo nakerot yöksi hoitoon ja mennään mieheni kanssa nukkumaan hotellin lakanoihin sekä syömään aamiaista ihan rauhassa, jutellaan kenenkään keskeyttämättä. No, päivä lähestyi ja sitä enemmän sisälläni alkoi puristaa ahdistus, kun tajusin että enhän minä voi tuolta pieneltä kadota. Että mitä kun hän aamukolmelta herää minua etsimään ja minä en olisikaan siinä. Ihan hirveetä. Onneksi mieheni suhtautui asiaan ymmärryksellä ja sovittiin, että lähdetään kyllä viettämään treffi-iltaa ja seuraavana aamuna lähdetään jonnekin aamiaiselle, mutta mennään kuitenkin yöksi kotiin (jotta voin herätä kymmenen kertaa :D).
Onneksi olen mieheni ja isovanhempien ansiosta saanut monena viikonloppuaamuna nukkua pitkään, eli on tässä univelkoja saatu tasattuakin. Jossain vaiheessa on varmaan luvassa jonkinlainen mahdollisimman lempeä unikoulu, mutta minusta tuntuu, ettei vauva ole sellaiseen valmis vielä pitkään aikaan. Unikouluajatuksia karkottaa aika paljon se, ettei vauva hyväksy tuttia tai oikein mielellään tuttipulloakaan. Esikoisen kanssa oli ihan toinen juttu ryhtyä unikouluhommiin, sillä hänet sai rauhoittumaan melko helposti tutin kanssa. ”Olisko hänellä jotain tuttua unilelua, unirättiä tai sellasta?”, neuvolassa yritettiin varovasti kysellä ja vastasin, että joo, minä. Eli seuraava askel voisi olla kenties tällaisen unirätin mukaan ottaminen.
Jos siellä on joku, joka on saanut vauvansa nukkumaan ilman rintaa tai tuttia, niin kuulisin mielelläni miten se on sujunut. Paljastakaa salaisuutenne. 😉