Olipa kerran koira

Olipa kerran koira, joka voitti monia koiranäyttelyitä. Se osasi seistä mallikelpoisesti rinta rottingilla ja kulkea kauniisti hihnassa. Se näytti juuri siltä miltä näyttelyiden tuomarit toivoivat sen näyttävän. Koira oli niin hyvä, että kennelin omistaja lähetetti sen kiertelemään maailmaa, jotta se voittaisi lisää näyttelyitä ja tekisi paljon pentuja.

Tässä on oikeastaan kaikki, mitä tiedän meidän koiramme taustasta. Sattuman kautta, marraskuussa 2009 tämä koira päätyi pariksi viikoksi tutuillemme heidän koiransa astutuksen ajaksi (muuten kaksi urosta olisivat saattaneet päätyä eripuraan keskenään). Kuulin, että koira oli juuri tullut Balttian-matkalta. Minä, joka olin koko ikäni haaveillut koirasta, ja mieheni, johon olin myös tartuttanut koirakuumeen, kysyimme mahdollisuutta ottaa tuo koira luoksemme niiksi pariksi viikoksi. Näin näkisimme, miten koiranomistajan elämä istuisi meille.

Niinpä meille tuli hoitoon musta nätisti trimmattu kääpiösnautseri, joka oli kummallisin koira, jonka olimme tavanneet. Se ei tullut luokse pyydettäessä, ja jos sille heitti pallon tai luun, se vain istui katse värähtämättä. Minut valtasi outo tunne, ikään kuin se ei olisi tunnistanut nimeään. Istuin iltakaudet silittelemässä koiraa, kävelin sen kanssa pitkiä lenkkejä. Meistä tuli parissa viikossa hyvät kaverit, mutta koira käyttäytyi yhä kuin miestäni ei olisi ollut olemassakaan. Pari viikkoa kului ja kysyin, saisiko koira olla meillä vielä vähän pidempään. Kennelin omistaja vihjasi, että koira voisi siirtyä eläkkeelle, ja kohta koira olikin meillä ”koeajalla”. Apaattinen koira muuttui hiljalleen maailman hellyydenkipeimmäksi otukseksi. Se ei vain voinut saada rapsutuksista kyllikseen, ja pikku hiljaa alkoi luottamaan selvästi mieheenikin. Taisin vähän itkeä, kun koira ensimmäisen kerran syöksyi vinkuvan possun perään. Koira alkoi totella nimeä Pete, heiluttaa häntäänsä, ryntäämään hihnan napsahduksesta ovelle, istumaan ja odottamaan ruokaansa, ja oli aivan selvää, että emme voisi enää luopua siitä. Pian meidän nimi luki koiran sijoituspapereissa.

474211_10150610929724678_1124242425_o.jpg

Pete toi meidän asuntoomme monta kysymysmerkkiä. Emme tienneet, miksi sen oli selvästi vaikeampaa luottaa miehiin kuin naisiin, miksi se ei tuntenut nimeään (koiran nimen sanominen innokkaasti ääneen ei saanut minkäänlaista reaktiota aikaan), ja miksi se tuijotti vain seinää. Ehkä kiertolaiselämä oli saanut sen tottumaan ihmisiin vain väliaikaisina hoitajina, koteihin vain vaihtuvina paikkoina, en tiedä. Melkoinen mysteeri oli myös, että mistä madotettu koira oli saanut suolistoonsa niin pahat loiset, että olimme menettää sen melkein heti kun se oli tullut meille. 

Pari vuotta sitten Pete pääsi ihan virallisesti kokonaan ”kotikoiraksi” sydänvian toteamisen myötä. Täällä Pete nyt sitten viettää ansaittuja eläkepäiviään kanssamme.  Se tekee meidät välillä hulluksi ”ilmoitushaukkumisellaan” ja eihän ne aamulenkit ja kuratassujen pesemiset ole aina suurinta herkkua, mutta ilman Peteä olisimme varmaan melkoisia sohvaperunoita ja pojan tuolinalunen täynnä ruuan palasia. 😉 Apaattisuudesta ei ole enää tietoakaan, ja luonnekin on tullut kuoren alta esiin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa oikeastaan siitä, kuinka meillä on sujunut elo lapsi/eläinperheenä, mutta taisin vähän herkistyä katsellessani tuota mustaa myttyä, joka nukkuu jalat kattoa kohti säkkituolissa. Tuntui, etten voinut kirjoittaa aiheesta ilman aloittamatta ihan alusta.

Jatko-osaa kirjoitukselle siis luvassa, kunhan saan vähän koottua ajatuksiani.

250496_10150209272294678_2995160_n.jpg

<3

Kommentit (13)
  1. Ihana tarina, tai oikeastaan aluksi vähän surullinen. Ei koiraa saisi laittaa kiertolaiseksi, mutta onneksi Petellä on nyt hyvä koti.<3

    1. Minullekin tulee aina surullinen olo, kun mietin Peten kiertolaismenneisyyttä. En tosiaan noista koiranäyttelyistä mitään tajua, mutta jotenkin kuulostaa vaan tosi rajulta laittaa eläin kiertämään maasta maahan/kodista kotiin.

      Parhaamme ainakin yritetään tässä kaikessa hässäkässä tarjota Petelle niin hyvä koti kuin vain pystymme. Onneksi tyyppi vaikuttaa melko tyytyväiseltä ja lungilta kaverilta nykyään. <3

  2. Olipas vallan omituisesti koulutettu näyttelykoira. Mutta onneks pääs teille hyvään hoitoon ja pääs selkeesti nauttimaan koiranpäiviä ja elämään koiramaista elämää.

    Innolla ootan kanssa seuraavaa postausta. Kiinnostaa kanssa kuulla miten tää koira+vauva kombo toimii muilla.

    1. Älä muuta sano… En toki ole oikea henkilö arvioimaan koiranäyttelyjä, kun en ole yhdessäkään käynyt, eikä siinä varmasti ole mitään vikaa/haittaa koiralle jos niissä toisinaan käy, mutta ihan tuollainen näyttelykoiran elämä, en tiedä… Koiralle kuitenkin pysyvä perhe on aika tärkeä juttu. On ihan sydäntä särkevää kuulla, kuinka Pete kaipaa meitä esim. mieheni vanhemmilla ollessamme, jos lähdemme käymään jossain. Rassukka odottaa kuulemma koko ajan nenä kiinni ovessa. Ehkä pelkää, että ”hylätään” taas, että taas uusi koti, uusi reissu, jne kuten näyttelyaikoina.

      Lisää juttua ehdottomasti luvassa! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *