Tänään huomasin, että minulla oli päällä täsmälleen sama neulemekko kuin muutamaa viikkoa vajaa kolme vuotta sitten. Kyseinen neulemekko oli viime raskaudessa ehkä käytetyin vaatteeni, kun nyt taas se on jäänyt melkeinpä kotivaatekäytölle, mutta jotenkin sille on kertynyt tunnearvoa. Huomioni jälkeen oli aivan välttämätöntä ottaa vertailukuvat näin kolmen vuoden väleiltä. Kyllä taitaa vatsa mallia 2015 voittaa muhkeudessa, 2012 asusteissa. 😉

Tuleva isoveli odottaa pikkusisartaan vähintään yhtä innokkaasti kuin me vanhemmat! <3

En ole kyennyt blogiinkaan kirjoittamaan mitään koko viikkoon, sillä täytyy myöntää, että olen ollut harvinaisen pahalla tuulella. Pinnani on ollut lyhyttäkin lyhyempi ja olisin vain jo niin valmis synnärille. Mökötän joko sohvalla tai vaihtoehtoisesti paahdan koiran kanssa lenkkipolkuja. Syytän mielialanvaihteluista hormoneja, mutta taitaa kyllä olla syytä ihan myös kärsimättömässä luonteessani. Tänään on kuitenkin tuntunut siltä, että ne kärsivällisyysharjoitukset ovat alkaneet ehkä tuottaa jo vähän tulosta, sillä pinna ei ole paukkunut kertaakaan ja olen muutenkin ollut viime päiviin nähden (suorastaan epäilyttävän) seesteinen. Miehenikin jopa ihmetteli, että mikäs niin hymyilyttää, on tainnut raukka ehtiä jo tottua huokailuihini ja puhinoihini. Olen myös yrittänyt touhuta poikani kanssa oikein ekstrapaljon kivoja juttuja, nyt kun voin vielä keskittää kaiken huomion vain häneen.

Kaikki vähän jännittää: synnytys (milloin, meneekö hyvin, toimiiko lapsenhoitosuunnitelma), uusi vauva-aika ja huomion jakaminen kahdelle, uuteen tulokkaaseen tutustuminen (ja onhan hänellä kaikki hyvin), millä lailla arki lähtee rullaamaan, löydämmehän mieheni kanssa aikaa myös itsellemme ja toisillemme, onhan meillä kaikki tarpeellinen nyt varmasti hankittuna, imetys- sekä sen sujuminen että eihän imetyshormonit saa minua entistäkin hullummaksi ja niin edelleen. Silti tänään minulla on ollut vain vahva tunne ihan yksinketaisuudessaan, että kaikki järjestyy.