Kehitin viime viikon aikana pakkomielteen siitä, että minun on vielä kerran päästävä tämän vuoden aikana rannalle. Halusin vielä kerran kävelemään hiekalla ja keräämään simpukoita Atlantin rannalta, kuulla nukahtaessani aaltojen pauhun. Vaikka sitten marraskuussa ja vaikka sitten jouduttaisiinkin ottamaan lapsille mukaan toppatakit ja pipot. Kun huomasin rantahotellien hintojen olevan ihan naurettavan alhaisia tähän aikaan vuodesta, olikin pakkomielteeni jo siinä vaiheessa, että varasin meille hotellin viikonlopuksi Myrtle Beachille, sen maineesta välittämättä. Minä kun en kaivannut muuta kuin kivan hotellin ja meren, joten kuka minä olisin tuota kaupunkia arvostelemaan. Tällainen toisinaan melankoliaan taipuvainen runotyttösielu kun nyt sattuu innostumaan kaikesta tällaisesta, marraskuun autioista hiekkarannoista ja kylmästä merituulesta. Täydellinen tapa jättää hyvästit etelälle tämän vuoden jälkeen, minä tuumasin.

Mutta tiedättekö, kuinka mielikuvat eivät sitten ihan aina kohtaakaan aivan täysin todellisuuden kanssa? Kyllä, olihan meillä hauskaa ja iltakävely auringonlaskussa oli juuri niin haikean dramaattinen kokemus kuin olin haikaillutkin. Hengailtiin pyjamat päällä hotellihuoneessa kiireettömästi, syötiin herkkuja ja hengitettiin meri-ilmaa. Mutta lähtisinkö uudestaan rantalomalle talviaikaan lasten kanssa? En välttämättä. Reissumielikuvani kun särkyivät niin monin suorastaan absurdein tavoin, että nyt kotimatkalla tätä tekstiä naputellessani ihan naurattaa.

Kuvitelmissani asuisimme lähes autiossa hotellissa sen melkein ainoina asiakkaina ja tekisimme pitkiä kävelyretkiä hiljentyneellä rannalla. Uisimme hotellin tyhjissä sisäuima-altaissa, joissa olisi low seasonin ansiota kunnolla tilaa (eli ei muita). Illalla kun lapset nukkuisivat, me istuisimme mieheni kanssa parvekkeella, joisimme viiniä ja katselisimme parvekkeelta tummaa valtamerta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että ranta ei ollut todellakaan autio. Ja sehän ei tietenkään nyt haittaa (okei no kyllä haittaa), mutta kun yllätykseksemme ranta oli täynnä hevosia. Koko päivän. Southern gilrini piti koko rantaideaani vähän hulluna, eikä todellakaan lämmennyt kylmälle tuulelle edellisiltanani ostamasta toppatakistaan huolimatta. Niinpä hän ilmaisi hyvin selkeästi haluavansa takaisin hotellille isin kanssa. Jäimme poikani kanssa rakentamaan hiekkalinnoja kymmenien ratsastajien reitin ulkopuolelle, mutta rentouttavaa tunnelmaa söi jonkin verran se, että sain jatkuvasti pelätä poikani jäävän reitiltä karkailevien ratsastajien alle. ”Varo kulta, sieltä tulee taas hevonen!” Ai niin ja minä pelkään hevosia.

Sisäuima-altaat olivat kaikkea muuta kuin tyhjiä, olinhan varannut reissumme juuri tämän yllätyksellisen rantaratsastustapahtuman kanssa päällekkäin. Minulle myös valkeni Myrtle Beachin ikävän lempinimen ”Redneck’s riviera” tarkoitus, kun altaat täyttyivät tölkkicoolereita pitelevistä sisävaatteillaan uivista ratsastajista. (Enkä halua kuulostaa ilkeältä, mutta kyllähän tuo lempinimi ihan paikkansa pitävä on. Silti suosittelen lyhyttä reissua esimerkiksi kevätaikaan, jos välimatka on lyhyt ja kaipaa vain rantaelämää sekä rentoa tunnelmaa!)

Auringonlaskun aikaan hevoset olivat jo poistuneet rannalta ja pääsimme vihdoin iltakävelylle keräämään simpukoita. Tuo hetki oli juuri sellainen kun olin toivonutkin. Sain lokit, kirkkaan horisontin ja syksyiset palmut. Mentyämme takaisin huoneeseen laitoimme meri-ilmasta väsyneet lapset nukkumaan. Minä etsin viltit valmiiksi parvekkeen viileyttä varten, valkkasimme tietokoneelta elokuvan, mieheni laittoi esiin ruokia ja kaikki oli valmista treffi-iltaan. Kunnes. Koskin sipsipussiin. Se tietysti rapisi sipsipussimaisesti. Tällä sekunnilla poikamme heräsi vielä hetki sitten syvästä (yleensä täysin häiriintymättömästä) unestaan, ponnahti istumaan ja tiedusteli, mitä ajattelin tehdä sipsipussilla. Hän ei suinkaan malttanut nukahtaa enää uudelleen, sillä jokuhan voisi syödä sipsejä. Hän valvoa sinnitteli vartiointihommissaan melkein kymmeneen, enkä tiedä kuka meistä mahtoi nukahtaa ensimmäisenä.

Aamulla taivaan peitti tihkusade ja lämpöasteita oli seitsemän. Päätimme käväistä vielä aamukävelyllä. Tyttö kyllästyi rantaelämään muutaman mereenkarkaamisyrityksen jälkeen, tahtoi syliin. Tihkusade muuttui ihan kunnon sateeksi ja tuuli veisti lämpöasteita alaspäin. ”Tämä se vasta on elämää”, virnuili tähän etelän jäähyväismatkaani yllättävän ymmärtäväisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautunut mieheni. Aika paljon sen täytyy minusta tykätä, kun tännekin kanssani lähti, kertaakaan kyseenalaistamatta ideaani, minä mietin. Lähdimme takaisin hotellille lämmittelemään. Kotimatkalla tien tukki hevosvaunujen letka ja ruuhkassa madellessamme auton ilmanpainevalo alkoi hälyyttää.

Vitsit miten olisikaan tehnyt mieli kirjoittaa haikeasti hyvästeistä Etelä-Carolinalle, tyhjistä rannoista ja sinnikkäistä kaislikon lomassa kukkivista kukkasista. Ja olisin voinutkin, ellei minua naurattaisi niin paljon. 

Hei sitten, ranta. 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Psst! Lisää reissujuttuja lapsiperhevinkkelistä mm. täällä!