Syön sun möröt (tai lampaat)!

Poikani sai tämän ystävältäni joululahjaksi ja olen siitä asti ajatellut kertoa siitä teillekin. Se kuuluu Sorgenfressereihin, mutta me täällä Suomessa voimme kutsua niitä huolisyöpöiksi. Tämän nimi on Enno. Ärsytyspäivinä kiukut voi purkaa paperille piirtäen tai kirjoittaen ja sitten vain paperi myttyyn ja huolisyöpön vetoketjusuuhun. Enno syöpöttelee kiukuttavien asioiden lisäksi myös pelottavuuksia, joten mekin piirsimme pojan kanssa yhdessä lampaan kuvan ja suljimme sen vetoketjun taakse (kurkattiin aamulla suuhun ja lammaskuva oli kadonnut, se siis söi koko pelon vatsaansa!). Katsotaan sitten ensi kesänä kun lampaat taas ulkoilevat, että ovatko ne yhtä kauhistuttavia kuin viime kesänä.

huolisyoppo.jpg

Meidän vähän vaille kolmevuotias ei vielä kiukun hetkellä osaa kanavoida tunteita piirtämiseen (hah, mahtaisikohan tämä äitikään, tai en tiedä mitä sanoisin jos ärsytyspäivänäni minulle ehdotettaisiin, että ”pitäisiköhän sun hei piirtää noi sun tunteet”), mutta pelkoja olemme vähän käsitelleet leikin tai sadun kautta. Pahoista unista olemme jutelleet omankin lapsuuteni lempisadun eli Mercè Companyn Nana Pullukka, unileipurin kautta. Onneksi vanhempani ovat säästäneet tuon kirjan! Poika muistaa, että pahoja unia ei tarvitse pelätä, sillä Nana Pullukka tulee kuitenkin uni-imurinsa kanssa ja imaisee pahat unet leipoakseen niistä suklaakakkuja.

Minusta tämä koko idea Huolisyöpöstä on jotenkin tosi hellyyttävä. Ja on se aika hauskan näköinenkin. Kiva lahjaidea siis!

huolisyoppokamut.jpg

Huolisyöppö + muu jenginsä (kuvan lammas ei kuulu niiden pelottavien heimoon)

 

 

Perhe Lasten tyyli

Omanlaisensa äiti

Jokin aika sitten kuulin sivukorvalla keskustelun, jossa kaksi äitiä keskustelivat imetyksestä (okei aloin huomaamattani vähän salakuunnella ja jep, aihe on yksi näistä vaaravyöhykekeskusteluista). Toinen heistä oli hyvin väsynyt vauvan herätessä vartin välein rinnalle yöllä, mutta toinen oli sitä mieltä, että sitkeesti vaan, ettei tarvitse alkaa käyttämään korvikkeita. Eilen kirjoitin siitä, millainen olin kolme vuotta sitten ja täytyy sanoa, että tuo kolmen vuoden takainen minä olisi tästäkin keskustelusta vain poiminut pelästyneenä korvike-sanaan liittyvän negatiivissävytteisyyden. Samankaltaisia aiheita, joista yritin hämmentyneenä poimia sen oikean vaihtoehdon, olivat mm. millaisissa vaipoissa vauva kulkee (vai kuuluuko vaippoja laittaa lainkaan :D), matkustaako vauva kantoliinassa vai rattaissa, saako vauvalle antaa tuttia jne. No, kyllä te tiedätte. Tuolloin opin hätääntyneenä uusia sanoja kuten kiintymysvanhemmuus ja lapsentahtisuus, jotka jo sanoina itsessään sisältävät melkoisen arvolatauksen. Sanoja, joiden kääntöpuoli kuulostaa sellaiselta vanhemmalta, joka vastavuoroisesti ei ole kiintynyt lapseensa tai tahdo vastata lapsensa tarpeisiin ja nuo sanat pelottivat minua. Pian tutustuin myös äitislangiin ja siihen liittyviin sanajohdoksiin, esimerkiksi ruokailusanastoon: sormiruokailu, soseilu, tai vessasanastoon: kestovaippailu, pottailu. 

Tovi sitten iloitsin, kuinka nyt toista lasta odottaessani olen viisaampi bodyostoksilla (osaan valkata ne, joiden hihat saa käännettyä tumpuiksi) tai tiedän, että tykkään pukea vastasyntyneen kietaisumallisiin yläosiin. Tuota keskustelua kuunnellessani tunsin kuitenkin suurta huojennusta siitä, että nykyään ymmärrän, ettei vanhemmuuteen ja erityisesti äitiyteen liittyvät asiat ole millään lailla mustavalkoisia. Että rajaa hyviin ja huonoihin ei vedetä niiden vaippojen tai imetyksen perusteella. Eivätkä ne oikeasti saa mitään palkintoa, ketkä kovaäänisimmin julistavat luomusynnytyksen autuudesta tai etteivät tarvitse ollenkaan omaa aikaa. Ne, jotka nousevat barrikadeille (eli facebookiin) kuuluttamaan, että eivät voisi kuvitellakaan vievänsä lapsiaan päivähoitoon ”lapsen paikka on kotona”-iskulauseenaan, eivät saa kuulutuksestaan mitään palkintoa, koska niitä palkintoja ei yksinkertaisesti vain ole. Että ne, jotka keskittyvät kiillottamaan omaa kruunuaan oikeilla valinnoillaan ja niiden voimakkaalla esille tuomisella, eivät voita yhtään mitään peliä, sillä koko peliä ei oikeasti ole olemassa. Tämän olisin halunnut oikeasti tietää jo silloin kolme vuotta sitten. On vain äitejä, perheitä ja ennen kaikkea ihmisiä omine tapoineen, mieltymyksineen, elämäntilanteineen ja inhimillisyyksineen. On hyvää tarkoittavia neuvoja, joita kuulee sieltä täältä kymmenittäin vaikka ei kysyisikään ja ovat keskenään täysin ristiriidassa, mutta nekin ovat vain eri tapojen ilmentymiä. Äitiys on elämänalue, jolla ei kannata pyrkiä miellyttämään ketään muuta kuin sitä omaa perhettään ja itseään, ei sukulaistätien serkkuja tai nettipalstoja. 

Huojennukseeni liittyi myös ilo siitä, että olen oppinut kuinka monenlaisia äitejä on, kuinka monta tapaa on olla hyvä äiti. Ja että koko äitiys-genre on nyt vaan jostain syystä meidän vuosituhannellamme ylipäätään muuttunut genreksi. Nyt tiedän, ettei ole pakko puhua sitä sujuvaa äitislangia, jos se ei tunnu omalta, tai ylipäätään yrittää sanoittaa sitä vanhemmuutta kiintymys-etuliitteillä ja muilla jos ei tahdo. Jos tahtoo, niin sekin on ok. Voi vaan olla äiti, joka käyttää kertakäyttövaippoja (ilman, että kokee suurta selittelyvelvollisuutta refluksivauvan ja pyykkivuoren mainiten) ja kuljettaa lasta vaunuissa, jos se oikealta tuntuu. Voin olla sellainen äiti, jonka on pakko päästä joskus kahvilaan hengittämään kaupunkia lattemuki kädessä ihan itsekseen, mutta silti hiipiä iltaisin katsomaan nukkuvaa lasta vielä viidennen kerran. Ne itsekseen juodut lattemukit eivät sulje pois sitä, että voi itkeä salaa kuinka paljon sitä pupu kainalossa tuhisevaa pötkylää rakastaakaan. Nyt ”kakkoskierroksella” en aio edes myöntää minkäänlaisen äitiyspelin olemassaoloa, tai ainakin peruutan osallistumispaikkani välittömästi. 

lentskari.jpg

EDIT: Jostain mystisestä syystä koko kirjoitus poistui julkaistuista kirjoituksistani ja häipyi luonnoksiin kesken päivän, kokeillaanpa, jos nyt tämä näkyisi uudelleen. Pahoittelen, jos tämä näkyy joillekin kahteen kertaan.

Perhe Vanhemmuus