Tiedättekö, paljastan nyt yhden jutun. Vaikka olen itsekin bloggaaja ja tasan tarkkaan tiedän, kuinka ne blogeihin päätyvät kuvat ovat yleensä niitä kameran muistikortin parhaita otoksia ja arjen kauneimpia hetkiä, niin silti ahdistun joskus hetkellisesti siitä ajatuksesta, että meidän elämästä ei millään saa ikuistettua sellaista (osittain muka) huoletonta estetiikkaa, jota monista ihanista blogeista pursuaa. Halusin kovasti tulla kirjoittamaan teille viime päivien rauhallisesta tahdista ja siitä, kuinka se tuikitavallinen arki voi joskus olla sitä kaikkein parasta, mutta sitten katsahdin viime päivien kuvasaldoon (”oikeilla” bloggaajillahan on aina kivoja kuvia postauksen kuvituksena 😉 ). Mitä siellä olikaan? Jos ei instagram-räpsyjä lasketa, niin siellä oli tasan yksi video, jossa minä ja poika istutaan pitkikset jalassa sohvalla, jonka päälle on unohtunut vaatteita, mutta hengailemme silti tyytyväisinä pyykkien päällä. Poika rämpyttää videossa kitaraa ja laulaa ihhahhaata, minä taputan vieressä meikittömänä hiukset sotkunutturoiden sotkuisimmalla versiolla. Jotain, joka hymyilyttää perheen kuva-arkistoissa (ja pojan lauluesitys sulattaa sydämeni varmasti ikuisesti), mutta joka on kuitenkin sotkuisuudessaan ja hetkessään niin intiimi, ettei ole ihan sitä blogimatskua.

Pyörittelin kameraa käsissäni ja mietin, että olenkohan vieläkin lomamoodissa blogin suhteen, sillä olen unohtanut kamerankin niin tyystin. Sitten mietin niitä kuulumisia, joista halusin kirjoittaa ja tajusin että niin, viime päivinä olemme mm. siivonneet kotona, leikkineet kirpeässä pakkasessa, huokailleet superuhmaiälle, pyörähtäneet muutamaan otteeseen kaupungilla, kutsuneet naapurit kylään, katselleet leffoja, lukeneet kirjoja ja leiponeet sämpylöitä. Sitten minuun iski sellainen varmasti monelle bloggaajalle toisinaan tuttu absurdiuden tunne, että ketä kiinnostaa minun sämpyläni. Tässä ei ole ollut mitään erikoista, ei mitään edes vahingossa sommiteltua, ja että apua kuinka tylsältä tämän ehkä kuulostaakaan blogiin näppäiltynä.

Näissä ajatuksissa mieleeni putkahti kuitenkin lause, jonka olen joskus joltain viisaammalta kuullut: ”vanhana et muistele eniten niitä tähtihetkiä kun olet saavuttanut jotain, matkoja ja juhlia, vaan muistat sen tavallisimman arjen ja pienet hetket, ne ovat ne mitä muistat ja kaipaat”. Niin, ehkä tosiaan muistelenkin juuri tällaisia päiviä, kun ulkona paistoi aurinko ja oli pakkasta ja pojillani punaiset posket kun he tulivat sisälle syömään tulista kanakeittoa. Sitä kun makoiltiin kaikki lattialla pelaamassa Kimbleä ja koira yritti koko ajan kellahtaa pelin päälle rapsutettavaksi, ehkä muistan aina mikä biisi soi silloin radiossa. Vaikka kalenteriin merkatut erityisjutut ovatkin arjessa kivoja kiintopisteitä, niin nämä kanakeittojutut ovat aivan yhtä arvokkaita, ellei arvokkaampiakin. 

Niin, ja tämä bloggaaminen on ihan lempiharrastuksiani, vaikka minulla ei valitettavasti aina olekaan tänne tarjota kuin sitä kanakeittoa. Tiedän, hölmöä ressata. Ja sitäpaitsi, kyllä minua ainakin kiinnostaa ne muiden sämpylät. 😉