Mahapukeutumisesta.

En todellakaan kuulu niihin odottajiin, jotka pystyvät käyttämään ”omia” vaatteitaan hiukan vain fiksailemalla ja laittamalla vaikka hommaan tarkoitetun lenksun farkkujen napinlävestä. Syy: puristaa, painaa, ahdistaa, napa vilkkuu. Arkipukeutumisen suhteen vaatekaappini koostuu melko pitkälti korkeavyötäröisistä farkuista ja niiden kanssa sopivista yläosista, joiden olen nyt huomannut olevan yllättävän lyhyitä. Esimerkiksi neulevarastoni on näköjään melko pyllynpeittämätön, mikä on nyt selvinnyt minulle vaatteita pitkien toppien kanssa sovitellessani.

Olen hakenut ongelmanratkaisuksi apuun muutamat äitiysfarkut H&M:ltä, mamasukkahousut ja pitkiä perustoppeja. Olen myös yrittänyt etsiä kissojen ja koirien sekä fb-kavereideni vinkkien avulla pitkänmallisia hihallisia trikoopaitoja ympäri Tamperetta (tuloksetta). Näillä päästään nyt kuitenkin ihan hyvin alkuun ainakin, sillä varsinaisia äitiysvaatteita en haluaisi ostaa noita pakollisia housuja lukuunottamatta. Kesällä tämä homma olisi ollut mekkoihmiselle helppoa. Onneksi sentään muutama neulemekkoni taipuu myös mahankasvatusmekoksi näin talvellakin, varsinkin kun säästin edeltävästä raskaudesta lemppariksi käyneen ja uskomattoman hyvänä pysyneen mekon. 

Muutenkin tässä vaiheessa pukeutuminen tuottaa hiukan päänvaivaa: vatsa alkaa vasta nyt olla ulkopuolisenkin silmään sen verran pyöristynyt, että muutkin saattavat arvata, että täällä haudotaan muutakin kuin herkkuja. Eli sellainen ”vatsan korostaminen” ei ole oikein natsannut vielä, ja tuntuu ehkä vielä hassulta näin pienen kummun kanssa. Peittelykin tuntuu puolestaan hölmöltä. Mites tässä nyt kuuluisi sitten toimia.

kuva-001.jpg(Arrgh, tämä instakuva oli oiva muistutus siitä, että tuohon pöydän yläpuolelle pitäisi löytyä lamppu niin kuin n-y-t-nyt ja että nuo kaksi kuvaa seinällä näyttävät aika orvoilta ilman suunnittelemani valokuvakollaasin kuvia ympärilleen)

 

Niinpä ottaisin kiitollisena vastaan vinkkejä tai kokemuksia raskausajan pukeutumisen suhteen! Miten te olette ratkaisseet tämän ”välivaiheen” pukeutumisen? Niitä pitkähihaisia pitkähelmaisia trikoopaitoja myyviä liikkeitäkin saa ilmiantaa. 😀 

Muoti Oma elämä Trendit

Ai miten niin hiukan herkillä?

Noin kolmannen raskauskuukauden jälkeen minusta alkoi kuoriutua aivan uudenlainen persoonallisuus. Tällä persoonalla ei ollut tippaakaan huumorintajua, pinnaa tai kykyä nauraa itselleen. Tosikko dynamiittipötkylä ilman sytytyslankaa, ehkä siinä ihan kuvaava termi. Itkin epäsopivassa paikassa raivosta, kun mieheni väitti minun joskus sanoneen korvaavani toisinaan lounaan ”Hyvää makumaasta”-pussilla (no kun en ole sanonut näin!). Nyt jo tapaus naurattaa, mutta tuolloin oli nauru kaukana. Pohdin vielä muutama kuukausi sitten peloissani, että voiko raskaus muuttaa ihmisen luonteen lopullisesti, nimittäin aika karua menoa olisi ollut minulle ja perheelleni luvassa.

Sytytyslanka on onneksi jälleen pidentynyt, enkä napsahtele enää ihan kaikesta. Meillä lentää taas mustaakin huumoria, enkä näe enää asioita ihan tumman verhon läpi. Nyt tämä viides raskauskuukausi on kuitenkin vahvistanut yhtä piirrettäni, joka olisi jo ihan tarpeeksi vahva ihan ilman mitään lisäboostejakin. Olen nimittäin niin herkillä, ettei tässä ole oikein mitään järkeäkään. Herkkyys on piirre, jonka kanssa teen muutenkin paljon töitä. Koen usein pienetkin asiat hyvin syvästi, liikutun helposti ja aistin herkästi muiden tunteita. ”Tulla kovaksi, pysyä pehmeänä” on ollut jo pitkään ohjenuorani, sillä olen kantapään kautta oppinut, ettei täällä kaikkein herkimmillään pärjää. Olen onnistunutkin kääntämään herkkyyden lähinnä myönteiseksi piirteeksi. Nyt tässä sitä kuitenkin ollaan, itkemässä Vain elämään tahtiin ja kaikelle muullekin jopa margariinimainoksista lähtien (no kidding, tiedättekö sen mainoksen, jossa sanotaan että ”sydämelle jonka jaat”? ärsytän itsekin itseäni.). Jos joku sanoo minulle jotain kaunista, on täällä heti vedet silmissä.

Uutisten seuraaminen tuntuu aivan kokonaan musertavilta, mutta niin se tuntuu kyllä varmasti aivan kaikista tällä hetkellä, vaikka ei lähetyksen tai lehden päätteeksi itkuun purskahtaisikaan. 

Eipä tähän taida nyt olla mitään kepulikonsteja, mutta muutamilta kavereilta kuullut vertaistukitarinat hiukan lohduttavat. Ja muisto eräs muisto viime raskaudestani, joka naurattaa (näin jälkeen päin) aina yhä uudestaan. Meille oli tullut kavereita kylään ja kipaisin ennen vieraiden tuloa nopsasti hakemaan lähikaupasta jotain pientä kahvin kanssa. Siinä sitten mieheni vitsaili kiusoitellen, että meillä käy aina täällä jotain hiiriä syömässä kaikki vierasvarat. Siinä sitten suu täynnä keksiä aloin kyyneleet valuen inttämään, että ”ai olenko mielestäsi lihava, olen kuule raskaana!”. En ikinä unohda mieheni ja kavereidemme hämmästyneen säikähtäneitä ilmeitä kun he tajusivat, etten vitsaile. 😀 Onneksi nämä jutut kuitenkin jälkikäteen naurattavat ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin myös helpottavat jossain vaiheessa. Onneksi.

Suhteet Oma elämä