Suunnitelmistani ja lupailuistani huolimatta en päässyt menneenä kesänä merelle niin, kuin olin suunnitellut. Tämä on tehnyt minut surulliseksi joka kerta, kun olen nähnyt edes vilauksen merta jossakin ja olen jopa pelännyt, että kohta minä vieraannun merestä. Alan olla kohta ihan maakrapu. 

Viikonloppuna paikattiin tätä meri-ikävääni koko perheen voimin pienellä ilta-ajelulla mieheni kalastuspaatilla. Otettiin mukaan termariin kaakaota, etsittiin jostain käsiimme vanhat pelastusliivit ja irrotettiin köysi laiturista. Siinä minä istuin ja onnekseni huomasin, että kyllä merellä olo on minulla aina tuolla jossakin selkäytimessä. Mieleen tuli itse keksimiäni merimerkkien muistisääntöjä, tuuli tuntui levollisen tutulta ja olo oli kodikas siinä miesporukan jäljiltä sotkuisessa pienessä kalastuspaatissa.

Heti kun satama katosi näkyvistä, minä ehdotin (muka) leikilläni, että mitä jos myydäänkin meidän asunto ja asutaan talvet jossain vähän pienemmässä kerrostalokodissa ja ostetaan matkavene. Voisimme asua siinä keväästä syyskuuhun ja seikkailisimme luonnonsaarissa ja vierasvenesatamissa ympäri rannikkoa ja Ahvenanmaata. Lapseni viettäisivät kesänsä oransseissa pelastusliiveissä ihan niin kuin minä pienenä. 

Maanantaina sain isältäni tekstiviestinä Nettiveneen ID-numeron, jonka takaa paljastui lapsuuteni ensimmäinen vene. Silloin niin kauniisti pidetty ja rakastettu vene oltiin taidettu ajaa kymmenisen vuotta sitten karille ja jätetty ulkosalle mätänemään. Minua ihan itketti ja olisin halunnut mennä välittömästi ostamaan tuon paatin takapihallemme kunnostusta varten, mutta sitten jouduin hyväksymään faktat (eli tilan, ajan, taidot ja todennäköisesti rahankin, nimittäin en osaa kuulemma kuvitellakaan kuinka suuren kunnostusoperaation vene vaatisi). Niin surullista ja haikeaa silti. 

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

-Edith Södergran