Olen koko kevään viilettänyt menemään opiskelu- ja työjuttujen merkeissä, plarannut kalenteria ja tehnyt niitä tehtävälistojani. Koko ajan mielessäni on pyörinyt se hetki, kun seuraavana aamuna ei olekaan herätyskelloa herättämässä tai tarhareppua pakattuna, se hetki kun saan take away-mukin sijaan juoda kahvini kotona posliinikupista. 

No nyt se hetki on, enkä oikein osaakaan olla. Miten pysähdytään nopeasti? Miten päätetään olla vaan, tehdäänkö silloin kotitöitä vai tulisiko suunnitella lapselle kaikenlaisia virikkeitä? Miten osaan järjestää joka päiväksi yhtä mielekästä puuhaa naperolle, kun päiväkodissa ne askarteli, satujumppasi ja lauloi joka päivä ulkoilujen ja muiden menojen lisäksi? 

Ehkä tämä outo oloni johtuu siitä, että neljän keskustakesän jälkeen tätä kesää emme vietäkään kaupungissa. Enää emme astu alaovesta keskelle vilskettä, vaan nyt sinne päästäksemme kävelemme kaksikymmentä minuuttia bussipysäkille ja reissaamme kiemurakatuja toiset kaksikymmentä (tai kulje lähes alusvaatteisillaan tuulettimen pyöriessä saunakuumaksi lämmenneessä kivitalossa). Missä kahvilat, puistot, museot, kirjastot? 

Olen vähän hämilläni, sillä samaan aikaan todella nautin täällä luonnon helmassa olosta ja rakastan uutta kotiamme. Olemme käyneet todella paljon läheisellä rannalla juomassa pillismoothieita, heittelemässä leipää sorsille ja ihmetelleet metsässä lintuja, oravia, muurahaisia, kaikkea. Huokaisen joka päivä onnesta sen helppouden kohdalla, kun potkaisemme kengät jalkaan ja olemme pihalla. Ja astumalla pensasaidan toiselle puolelle olemme taloyhtiön leikkipuistossa. Niin ihanan huoletonta ja helppoa.

Tänään päätin, että hitto vie, elämä on sitä paitsi aika paljon omasta aktiivisuudesta kiinni, että tänä kesänä emme jää kotiin nyhjäämään ja ihmettelemään, mitä sitä tehtäisiin. Että mehän pakataan eväät ja lähdetään reput selässä matkaan kuin tutkimusmatkailijat konsanaan. Tänäänkin teimme aivan ihanan löydön kun eksyimme Hinttalan kesäpihalle. Olemme ajaneet monta kertaa paikan ohi, mutta tällä kertaa kurkistimme pensaiden raosta vehreälle pihalle. Löysimme vanhoja museoaittoja, suuria syreenipensaita ja sympaattisen pienen kahvilan, jonka reunalla luki kakluunin kyljessä isolla ”herkkuja”. Ostin muutamalla kolikolla hetki sitten leivottuja voisilmäpullia ja menimme pojan kanssa ulos herkuttelemaan. Poika sanoi yht äkkiä, että äiti tämä on kivaa. Nousi melkein pala kurkkuun, kun tulin niin onnelliseksi, en varmaan teekään hänelle aivan tylsää kesää, ne pienet jutut ovat tärkeitä ja isoja kaksivuotiaalle. Ja minulle.

Tutkimme aittoja, jotka olivat kuin Koiramäki-kirjoista, hypistelin myynnissä olevia käsitöitä ja kuulin ystävälliseltä kahvilan työntekijältä, että huomenna pihaan levitetään räsymattoja istuma-alustoiksi, puhutaan Tove Janssonista ja luetaan Muumi-satuja. Tästä tulee hyvä kesä.