Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea kulta, paljon onnea vaan lauloi epävireinen duomme aamulla pojalle. Heitettiin synttärilahjoilla leikkimisen jälkeen vaatteet niskaan ja olimme kahdeksan jälkeen liikkeellä. En varmaan koskaan totu siihen, kuinka oudon autiolta ja kauniilta kaupunki näyttää viikonloppuaamuisin.

Koska melkein kaikki astiatkin ovat jo sanomalehtiin kääriytyneenä muuttolaatikoissa, menimme hotelliaamupalalle Ilvekseen. Synttärisankari sai itse valita lautasensa täyteen herkkuja, ja kahvikuppi kahvikupilta minäkin aloin tuntea oloni ihmeen virkeäksi ajankohdan huomiooon ottaen. Aamupalakeskustelu koostui vain ja ainoastaan siitä, mitä kaikki vanhemmat puhuvat lapsensa kaksivuotissynttäreillä: ajattele, siitä on jo kaksi vuotta kun hän syntyi, voimeidänvauvaonjoniiniso, mieti miten iso poika hän jo on, vertaapa mikä muutos on viime synttäreistä jne, kyllä te varmaan tiedätte. 😉

Minua kaihertaa juuri nyt niin kovasti, ettei meillä ole iloisilla viireillä ja ilmapalloilla koristeltua kotia tänään eikä synttärivieraita oven takana. Yritän kuitenkin vakuuttaa itselleni, ettei pojalle jää mitään traumoja siitä, että syntymäpäiviä ei juhlittu juuri virallisena synttäriviikonloppuna vaan sitten vasta uudessa kodissa muutaman viikon kulutta. Ainakin hän leikkii niin innoissaan uudella kassakoneellaan ja muilla kauppajutuilla, etten ainakaan havaitse suuria mielensä pahoittamisen merkkejä.

Viimeinen viikonloppuaamu keskustakodissamme, niisk. Naapurinrouva toi eilen kukkasia ja pojalle muistipelin, halasi jokaisen ja toivotti perheellemme kaikkea hyvää. Minua itkettää pelkkä asiasta kirjoittaminenkin.

Näihin hieman haikeisiin mutta onnellisiin tunnelmiin, ihanaa viikonloppua kaverit. Me aiotaan käydä isovanhempien onniteltavina ja loiskutella kuralätäköissä, sekä syödä vatsat täyteen synttärikakkua.

Ps. Palaan tässä viikonlopun aikana vielä julkistamaan Mieliruokaa-arvonnan voittajan.