Tänään aamulla sattui bussissa tapaus, jota en saa mielestäni. Bussiin astui vanha mies, joka käveli vapisten ja varovasti keppiin askeleensa tukien. Pysäkiltä lähtiessä bussi kuitenkin kaasutti sen verran lujaa vauhtiin (kyseessä ei ollut tällä kertaa edes mikään kaahailijabussikuski, ihan normaali vauhtikin oli vain tässä tapauksessa liikaa), että mies lensi naamalleen keskivälistä seuraavalle yläkäytävälle. Bussiin tuli hiljaisuus, ja vieressä istuva lukiolaisporukka tuijotti vanhusta. Katselin epäuskoisena muiden reaktioita, ja siinä sitten toisella kädellä rattaitani paikalla pitäen yritin nostaa miestä pystyyn, mutta voimani eivät valitettavasti riittäneet. Tässä vaiheessa aloin nähdä punaista, kun kaikki vain seurasivat vierestä tätä rattaat toisessa -vanhus toisessa kädessä taiteiluani. Kivahdin vahvannäköisille teinipojille, että tulkaas nyt pojat sieltä joku auttamaan. Sain pari hämmästynyttä katsetta osakseni, ja tokaisin vielä, että no tämä kävisi teiltä varmaan vähän helpommin. Aika nopeasti yksi pojista lopulta nousi, nosti miehen ylös ja asetti vielä kohteliaasti tämän repun penkille. 

En voi kuvitellakaan, kuinka nöyryyttävältä tuntuisi maata avuttomana keskellä likaista käytävää naamallaan ilman kenekään apua. Ihmisten tuijottaessa. Minulta olisi ainakin tullut itku.

Minun mielestäni kaatuvan ihmisen ylös auttamisen pitäisi tulla jostain tuolta selkärangasta refleksinomaisesti, sen kuuluisi olla automaattinen toiminto. Mitenköhän kauan mies olisi saanut maata rähmällään, olisivatko nuoret loikkineet hänen ylitseen oman pysäkin koittaessa? Enkä nyt paasaa mitenkään ”nykynuoret” -tyylisesti, sillä en voi sietää moisia yleistyksiä. Ihan samalla tavalla voisin huokaista että ”keski-ikäiset”, joita taas bussin etuosa oli täynnä. Huokaisen vain ”ihmiset”. 

Tämän tapauksen jälkeen olen viettänyt koko päiväni vain miettien, kuinka minä itse voisin opettaa omalle pojalleni empatiakykyä ja auttamishalua. Sitten laskeskelin, että nämäkin bussimatkustajat toimivat vain jonkin sortin omien normiensa mukaan. He olivat muodostaneet reaktionsa ja käytöksensä omien kokemustensa ja oman kasvatuksensa kautta, ja välittävät näitä käyttäytymismalleja jatkuvasti jälleen eteenpäin ympäristöönsä. Niinpä ei ole vain minusta kiinni, miten minun poikani sitten isona toimii toisten hätää kohdatessaan, vaan tästä koko yhteisöstä. Tämän vuoksi vetoan jokaiseen vanhempaan, kasvatusalalla työskenteleviin ja ihan vaan kaikkiin, että autetaan kaatuvat ihmiset ylös, pidetään ovea auki liikuntaesteiselle, sanotaan kiitos ja ole hyvä, hälytetään apua jos joku on loukkaantunut. Välitetään eteenpäin inhimillisyyttä ja hyviä käytöstapoja. Ihan vain siksi, että tuleva sukupolvi eläisi yhteiskunnassa jossa bussin lattialla makaavat vanhukset olisivat aivan absurdi ajatus.

Olen melko varma, että sieltä lukijoistani löytyy kanssani ihan samanhenkistä porukkaa asian tiimoilta. Perustetaan vaikka yhdessä sellainen ”kävikö pahasti” -liike, jonka tarkoituksena on rynnätä kilpaa auttamaan jonkun kompastuessa ja ilmaista suurta kiukkua kaikille välinpitämättömille!

Ps. Se yksi penkiltään poika valoi minuun suurta toivoa siitä, että peli ei ole vielä menetetty!