Kaksi viikkoa sitten seisoin harmaalla Helsinki-Vantaan lentokentällä ja hengitin raikasta tihkusadetta. Olin jo pitkään miettinyt, tuntuisivatko kotimatkan laakeat peltomaisemat ja koivumetsät vatsanpohjassa, olisinko unohtanut teiden kapeuden tai huoltoasemien kyltit, olisiko jokin eri tavalla. Uutta ehkä, vähintään kummallisen tuntuista? Kaikki tuntui yllättäen samalta, päivien kuluessa myös minä itse. Pääni kävi vielä monta päivää saapumisestamme Etelä-Carolinan ajassa ja niinpä valvoin ja heräilin kummallisiin aikoihin. Kahdeksan kuukautta ei ollut ehtinyt haalistaa mielessäni mitään, heinä/elokuun vaihde oli juuri sellainen minkälaiseksi olin sitä mielessäni elänyt. Suomi tuntui siltä samalta kuin aina, juurilta ja mutkattomalta olemiselta, vaikka poissa ollesamme olivat monet palaset liikkuneetkin.

Tuttujen kasvojen näkeminen tuntui helppottavalta, ikävä siirtyi vihdoin sivuun ja sai katsoa silmiin ja nähdä tutut eleet ja hymyt. Välissämme oli lopulta iPadin ruudun ja valtameren sijaan tuttu keittiön pöytä, kahvia ja pullaa. Huomasin unohtavani sanoa ainakin puolet aikomastani, sillä mielessäni oli kahdeksan kuukauden asioiden pato, jota en osannut edes lähteä purkamaan. Kaksi viikkoa ei riittänyt alkuunkaan, vaan päädyimme ajamaan kiire alla matkalaukkuja pakaten vanhempiemme väliä ja yritimme ehtiä samalla näkemään kaverit ja sukulaiset. Näin jälkeenpäin ajateltuna aikatauluttaisin koko reissun ihan eri tavoin (ja karsisin vaikka väkisin yhden illan minun ja mieheni deitti-illaksi) ja muutenkin ottaisin lomailussa mallia rennosti kyseiseen puuhaan suhtautuvista lapsistamme. 

Lauantaina astuin ulos Charlotte-Douglas-Internationalin ovista takaisin kotiin. Minun ei pitänyt koskaan käyttää tästä paikasta tuota sanaa, mutta niin vain kävi, vaikka joulukuun paluulennot ilman seuraavaa menoa ovatkin jo bookattu ja vaikka hyvin tiesin, että olisimme täällä vain vuoden. Kuumuus odotti ilmastoidun lentokenttäterminaalin liukuovien takana kuin seinä, iski iholle, huokosiin ja hiuksiin ja minua nauratti, kuinka tämän minä olin ehtinyt kahdessa viikossa unohtaa. Väsymyksestä huolimatta tuntui kotoisalta tervehtiä tuntemattomia kasvoja, ya’all, ma’am, virittäytyä etelän murteeseen ja vastata hymyihin. Kun ajoimme tuttua seiskaseiskaa uupuneina kohti pikkukaupunkiamme, tahdoin avata ikkunan ja kurottaa käden kohti iltapäivän kuumaa aurinkoa. Radiossa soi tämän kesän suosikkikappaleeni (Vance Joyn Riptide, saa aina hyvälle tuulelle ja jota on juuri hyvä hoilottaa autossa lujaa nuotinvierestä) ja olo oli kevyt. 

Siinä seiskaseiskalla tuumasin, että on kyllä ihmeellistä, kuinka joskus kaikki vain loksahtelee paikoilleen, vaikka juuri sillä hetkellä sitä ei näkisikään. Kuinka kaukaiselta tuntuu nyt viime joulukuun riipivä koti-ikävä, se pohjaton yksinäisyys ja vierauden tunne, oudot kadut, takaraivossa tykyttävä epäilys siitä, mitä ihmettä me täällä tekisimme. Olin kulttuurishokin alkuvaiheissani varma, etten saisi ainuttakaan ystävää koko kaupungista (tai ehkä koko maasta), en tulisi uskaltamaan ajamaan autoa täällä ja kököttäisin tässä pienessä kokolattiamattoasunnossamme lasten kanssa koko vuoden. Myönnän ajatelleeni, että kuka sitäpaitsi muuttaa etelään, että mitä täällä muka on. Vähänpä tiesin vielä, kuinka etelä tulisi espanjansammalta riippuvine puineen ja jopa hulluine virastoineen imaisemaan minut kokonaan ja peruuttamattomasti niin, että täältä lähteminen tulisi tekemään hurjan kipeää ja kuinka tapaisimme ihmisiä, joista en ole valmis päästämään millään irti. Olen kuullut expat-perheistä, jotka vaihtavat maata usein, eivätkä enää uskalla tai jaksa solmia läheisiä ystävyyssuhteita ja pysyttelevät tahallaan asioista välimatkan päässä. Ihmettelin kovasti, miksi joku tekisi näin, mutta nyt tiedän, että se on itsesuojelumekanismi. Minä päätin hypätä tähän kokonaan. Laitoin itseni jokaista solua myöten likoon sen jälkeen kun olin päättänyt, että me tulemme olemaan osa tätä pikkukaupunkia, tutustumme ihmisiin ja että meidän elämäämme tulee rutiinit ja vakipaikat. Ja tässä sitä ollaan, saimme kaiken ja enemmän tältä matkalta, mitä koskaan olisin voinut edes uskaltaa toivoa. Vähän vereslihalla, mutta vitsit tässä sitä ollaan.

Vaikka olen hyvin tietoinen jäljellä olevien kuukausien lukumäärästä, olen päättänyt aivan samanlaisella tarmolla, että en aloita nyt jo jättämään mitään neljän kuukauden hyvästejä. En missään nimessä ala nyyhkimään joka kerta, kun ajan poikaa preschooliin tai näen kavereita tai kuljen myrtle crepejen alla (vaikka sentimentaalisuuteen taipuvainen olenkin). Aion heittäytyä loppukesään ja ottaa syksyn vastaan kuin aikaa ei olisikaan.

Eräs lukijani kommentoi keväällä, että ”kenties lähdön hetkellä se onkin juuri sitä mitä haluat”. Tästä on muodostunut voimalauseeni, jonka avulla on helppo luottaa tulevaan ja siihen, että tämä on yksi paahteinen ja ihmeellinen luku monen ihmeellisen joukossa. (Jos luvut olisivat nimettyjä, olisi tämän nimi ilman kruusailuja ”Minun Etelä-Carolinani”).

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

PS. Tilasin jo ennen reissua tietokoneeseeni uuden johdon hajonneen tilalle. Paketti odottikin kotiin tullessamme, mutta se oli jokin ihan toinen johto kuin tilaamani. Katsotaan, mitä posti tuo loppuviikosta vai tuoko. Nyt tulin kirjoittamaan mieheni työtietokoneelta, mutta olisipa ihanaa päästä jo blogirutiineihin juuri alkaneiden muiden rutiinien lisäksi (näistä myöhemmin lisää!).