Vauvamme saa yleensä lempinimiä hyväntuulisuudestaan ja nauravaisuudestaan, hymypoika, aurinkopoika ja ilopilleri. No nyt ei ole näitä tyyppejä näkynyt, ei sitten missään (paitsi kun raahasin meidät kahvittelemaan entisten työkavereiden kanssa, silloin oltiin tietysti niin maireeta että, eikä kukaan uskonut minua että tämä ihana töyhtöpää osaa myös kiukutella). Tilalle on tullut välittömästi naama harmistuksesta punaisena huutava pikkumies, jos äiti poistuu lattialta vierestä ryömimisetäisyydeltä.

Mies on parin päivän työreissulla, ja olen kotona kolmisin vauvan ja koiran kanssa. Mikäs olisikaan enää sopivampi ajankohta tälle kiukkuamisbuumille! Uloslähdöt ovat olleet lievästi sanottuna haasteellisia, kun en saisi vauvan mielestä tosiaan nousta tuosta olohuoneen matolta hänen vierestään. Olen ihan tyhmä heti jos haluaisin tehdä itselleni ruokaa, pukeutua, käydä vessassa, puhumattakaan kotihommista. Päiväunet eivät kiinnosta edes sitä normaalia pientä määrää kuin yleensä, sillä vauva on oppinut niin monia uusia temppuja viime päivinä että niitä pitää treenata –koko ajan. Ja mielellään tietysti äiti herkeämättömänä yleisönä (onhan tämä tietysti suloista ja ihanaa, mutta minunkin on pakko tosiaan joskus käydä mm. vessassa). Nukahtaminen on aika vaikeaa kun pitäisi samaan aikaan nousta seisomaan äitiä tai pinnasänkyä vasten, nousta istumaan tai treenata konttausaskeleita. 

Ehkä olen liian herkkänahkainen, sillä poika ei ole oikeastaan ikinä itkeskellyt turhia, kuhan vain ilmoittanut nälästä tai väsymyksestä, ja hiukan hampaiden tulosta. Olen aina osannut jotenkin kohdentaa itkun syyn, mutta tämä on jotain ihan uutta. Kiukkua, huutoa, nyrkeillä takomista, enkä tiedä tarkasti miksi. Pakko myöntää että tämä on aika turhauttavaa. Niin syyllinen olo siitä, että oma pinnani alkaa jo pikkuisen kiristyä, kun mikään ei tunnu olevan hyvin. Helpotuksekseni vauva rauhoittuu sentään melko hyvin syliin. 

Aamupäivän kruunasi vielä eläinlääkärireissu, kun herätyskellon herättämä nälkäinen kolmikkomme hillui odotusaulassa puurolusikalla sohien ja toisella kädellä eläinlääkärissä hermostuvaa koiraa taputellen. Puolitoista tuntia mietin kehtaanko imettää vaikka vaatteeni eivät siihen ehkä olleetkaan kovin hyvin soveltuvia (jee, tissimaitoa muuten tulee sittenkin taas), nokkamuki tietysti kotona, valkoisella paidalla puurotahroja, hiukset likaisina, näin kuvani heijastuksena ikkunasta ja pelästyin.

Onneksi sentään saimme hyviä uutisia, eikä koiran sydänvika ollut lähtenyt laajenemaan. <3 

Nyt juuri aika väsynyt fiilis, mutta huomenna on uusi päivä, ja meitä on jälleen kaksi arjenpyörittäjää. Ja kainalo johon käpertyä ja kertoa kuinka on harmittanut, eikä sitten ehkä harmitakaan enää.

Huh. Hyvää yötä<3