Sittenkin suomalainen!
Keväällä tyttäressämme ilmeni huolestuttavia merkkejä. Hän kieltäytyi syömästä plättejä kermavaahdolla ja mansikkahillolla ja sylkäisi pois pakkasesta sulattamani ruisleivän palasen. Maapähkinävoi/hilloleipää maistaessaan hän sen sijaan intoutui kinuamaan lisää. Pakatessani matkalaukkuja Suomen vierailullemme ymmärsin, että hän on elänyt kauemmin Amerikassa kuin Suomessa. Hänelle kuumat etelän helteet ja high fiveja hänelle heittelevät vastaantulijat ovat sitä normaalia. Suomen viileät metsät ja kengänkärkiä etsivät katseet vieraita. Esikoiseni muistaa Suomen mamilan kahvikuppien kuvioita myöten, kuopukseni ei mitään.
Suomen-lomamme on nyt puolessa välissä ja tähän mennessä tyttö on osoittautunut innokkaaksi saunojaksi ja paljon äitiään reippaammaksi uimariksi. Hän kapuaa tottuneen oloisesti lauteille, leikkii löylyvedellä ja suuttuu, kun saunahetki loppuu. Hän seisoo kikattaen järven viileässä rantavedessä ja valelee käsiään vedellä ja läiskyttää vatsaansa. Suomalainen, ehdottomasti, mietin helpottuneena. Muumien sielunmaailmaankin hän sujahti heti, suuntasi Muumimaailmassa halaamaan kaikista muumeista juuri mammaa niin, ettei olisikaan halunnut päästää irti. Hän ei malttaisi millään lähteä marjapensaiden luota ja poimii keskittyneesti pieniin sormiinsa vadelmia, punaviinimarjoja, karviaisia ja mansikoita. Seisoo paljain jaloin ruohikossa ja minä lasken hartiani ja huokaisen helpotuksesta, kun joka hetki ei tarvitse olla virittyneessä valmiustilassa ja nähdä myös taaksepäin missä isoveli on. Täällä isommat lapset juoksevat keskenään pellolle ilman, että päässäni huutaa varoituskyltit. Poimivat metsästä mustikoita ja aurinko on lämmin muttei polttava ja se näkyy vielä yölläkin taivaanrajassa silloin, kun se porottaa kuumasti toisen kotimme yllä. Tämä on sinun oikea kotimaasi, kuiskaan kesän valkoisiksi muuttamiin yksivuotiaan niskakiehkuroihin.
