Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin

Aloin monta kertaa hakea sanoja, mitä ihmettä voisin kirjoittaa, miten saisin sanoiksi tuon möykyn rinnassa. Tuntui niin epätodelliselta lukea kännykän näytöltä seitsemän tunnin automatkan päässä tapahtuneesta massamurhasta, samaan aikaan kun ulkona paistoi helteinen aurinko. Olimme juuri tulleet lenkiltä ja keittiössämme valmistui parhaillaan lounas, jota minua huhuiltiin syömään. Uutisten kontrasti kauniiseen päivään tuntui irvokkaalta, avuttomalta, epäreilulta, surulliselta. Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin, olivat sen kadut kyyneleistä märät.

Tänään suuret Amerikan liput ovat liehuneet puolitangossa ja varmasti jokaisen ajatukset ovat olleet Orlandossa. Sosiaalisessa mediassa on näkynyt sateenkaaren värisiä rukouspyyntöjä Orlandoon, presidentti Barack Obaman kasvot olivat televisiossa raskaat kuin kiveä. Jossain tietoa läheisistään odottavien päivä on ollut heidän elämänsä piinaavin ja hirvittävin. Toivon todella, että tapahtuneesta ei tulisi nyt sytykettä esimerkiksi aseväittelyn yllykkeeksi (vaikka se täällä on tullut jo) ja että skeptikot kritisoisivat joskus toiste, kuinka moni sateenkaarenvärisellä #PrayForOrlando -kuvalla suruvalittelunsa sosiaalisessa mediassa ilmaisseista on rukoillut ja miten kauan. Yli viisikymmentä ihmistä on juuri kuollut karmealla ja turhalla tavalla. Meidän olomme on avuton, eikä kenenkään tapa osoittaa myötätuntoa tai tuntea surua ole toista oikeampi. Rukouskaan tai sen merkitys ei ole yksiselitteinen, toiselle on lämmin hiljainen ajatus, toiselle käsien konkreettinen ristiminen ja mumisten kuiskatut sanat. Jokainen tapa kuitenkin toivoo samaa: rakkautta ja lohdutusta surun murtamille, vahvuutta käsitellä tätä uutista, rauhaa. Mitä muutakaan voi tehdä? 

Ja jos olen rehellinen, niin kyllähän tällainen alkaa pelottaa. Pariisi, Brysseli, Orlando. Tekee mieli suukottaa rakkaimpia ja pysyä kotona, suojata heidät pahuudelta ja takaraivossa kalkattaa se kamala kaikkein hirvein mitä jos. Yritän olla ajattelematta niitä kaikkia ympärillä olevia aseita (yllätyin itsekin, kuinka tavallisia aseet täällä ihan todella ovat), terroristijärjestöjä ja metallinpaljastusjonoissa sivummalle vedettäviä henkilöitä. Tuskin olen ainoa, jonka mielen valtaa turvattomuus. Jos kuitenkin jäisimme kotiin, varoisimme elämistä, ruokkisimme pelolla ennakkoluuloja ja antaisimme tuolle pelolle vallan, nauttisi viha voitostaan. 

prayfororlando.jpg

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Kun englanti kielen vei

Vitsit, kuinka kiitollinen olenkaan ollut suomalaiselle koulujärjestelmälle tänne muutettuamme. Miten siistiä onkaan, että me suomalaiset osaamme puhua ja lukea toista kieltä (usein vielä myös kolmatta tai useampaakin) sujuvasti, niin että pystymme ihan todella kommunikoimaan uudessa kieliympäristössä sen ansiosta. En osaa kuvitellakaan kuinka vaikeaa olisi ollut hypätä keskelle kulttuuria, jonka kieltä ei olisi ennalta jo osannut. Nostan hattuni korkeuksiin näin tehneiden kohdalla! Moni täällä on ihmetellyt, että miten me voimme puhua englantia, vaikka olemme juuri tulleet tänne. Asia, jota olen ennen pitänyt oikeastaan itsestäänselvyytenä. Suomalaiset usein arastelevat aksenttiaan turhaan, niin minäkin tein aluksi, mutta amerikkalaiset ovat niin kohteliaita, että he ovat saaneet minut uskomaan, että aksenttini on suloinen (hah). Mutta miksi meidän aksenttimme olisi sen huonompi kuin muidenkaan?

Minäkin vähän hihittelin muiden mukana netissä kiertäneelle suomalaisen näyttelijättären haastatteluvideolle, missä suomenkieliset sanat olivat jonkun verran unohduksissa. Mutta minun hihittelyni joukossa oli kylläkin itseironiaa, sillä myönnän häpeillen puhuvani nykyään ihan kamalaa finglishiä mieheni kanssa aina välillä. Emme usein, mutta varsinkin väsyneenä, jos on ensin ollut menossa koko päivän ja käyttänyt englantia, on niin paljon helpompaa mennä sieltä missä aita on matalin ja valita englanninkielinen sana keskelle puhetta. Hyi minua. Kieli on ollut minulle aina todella tärkeää ja rakastan suomen kieltä. Nyt siis ryhdistäydyn!

Olen vähän vanhanaikainen varpaillani englanninsukuisten uudissanojen sekä puhekielen ilmausten kanssa. Vierastan vaikkapa dinnereitä ja brekuja. Vaikka kyllähän näitä omastakin puheestani löytyy liuta, ihan joka päivä. Pidän toki myös englannista, mutta silti tahdon pitää nämä kielet erillään.

Mutta ilmeisesti ei riitä, että käyttää sen pari sekuntia muistellakseen sanaa, joka on yht äkkiä mennyt suomeksi hukkaan. Sillä salakavalasti sanonnat ovat alkaneet hiipiä kaameina käännöksinä puheeseeni. Vai mitäs mieltä olette esimerkiksi seuraavista huikkauksistani:

”pidä silmät hänessä” (vai pidä häntä silmällä?)

”ota vaan kaikki aika jonka tarvitset” (Tai ehkä kuitenkin ”ei kiirettä”?)

”oi hän tekee niin hyvää työtä!” (lapsen pyöräillessä, ei kyllä sovi yhtään suomalaiseen puheeseen!)

”mä olen niin yli siitä”

Apua!

suomalaisbloggaaja_tunnustaa-.jpg

 

Hei ja miksi kukaan ei varoittanut, että siinä vaiheessa kun lapsi alkaa oppia englantia, eivät aikuiset voi enää puhella keskenään lapsilta salakielellä! ”Ai miksi te katsotte illalla elokuvaa ja syötte karkkia, ilman mua vai? Mä aion mennä tänään myöhään nukkumaan.” Seuraavaksi käyttöön sitten ruotsi, johan oli aikakin prepata (hah, siinä heti paha missä mainitaan!) sitä. 

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Suhteet Oma elämä Höpsöä