”Odotapas sitä, kun se nuorempikin täyttää vuoden”
”Vaikka kahden lapsen kanssa tuntuisi joskus rankalta, niin odotapas sitä kun nuorempikin on vuoden. Se on vähän sellanen maaginen raja, jonka jälkeen ne alkaa pitää toisilleen ihan oikeasti seuraa ja huomaat, että sun homma helpottuu. Sitten sä voit vaan lueskella lehtiä ja katsella kun lapset leikkii keskenään *ilkikurista ja hyväntahtoista naurua* ”
Näin lohdutti minua kokeneempi äitikollega, kun koin tuoreena kahden lapsen äitinä kaiken leviävän hetkittäin käsiin. Tuo heitto jäi mieleeni koko kuopukseni vauvavuodeksi. Ei niin, että olisin odottanut tytön ensimmäisiä synttäreitä ja tulevia lehtienlukuhetkiä kuin kuuta nousevaa, vaan sellaisena kutkuttavana jännityksenä, jolla seurasin lapsieni ensimmäisiä yhteisiä naurunhetkiä, tarkkailevaa katsetta, jolla pieni tyttö seurasi isoveljeään ja sitä tarmoa, jolla hän yritti ryömiä tämän perässä. Leviämishetkinä lupaus helpommista ajoista pysyi mielessäni. Ne alkaa pitää toisilleen ihan oikeesti seuraa.
Ja nyt on se hetki. Minulla on yksi -ja neljävuotiaat lapset, jotka hulluttelevat keskenään, painivat, liukuvat sylikkäin liukumäestä, tanssivat, kikattavat, tappelevat. On isoveli, joka ei kestä siskonsa surua ollenkaan, vaan vaikka sitten kiikuttaa hänelle salaa hammasharjan, jonka olen tytön suureksi harmiksi hampaidenharjaushetken jälkeen asettanut takaisin juomamukiin. Antaa tappelun päätteeksi lelun siskolle, ettei tämä itkisi (o-ou…), tuuppaa selkäni takana lauantainameistaan suklaarusinoita myös pikkusiskon suuhun. Ja tyttö hymyilee ihan vain isoveljelle tarkoitettua hymyä. On pikkusisko, joka kiljuu riemusta aamuisin nähdessään veljensä. Suukottaa tätä niin, että toinen lähtee karkuun ällöä kuolaa. On sisarukset, jotka istuvat yhdessä peittomajan alla, räkättävät naurusta toistensa pöristysäänille, haluavat leikkiä täsmälleen samalla lelulla ja tunkevat mustasukkaisuuksissaan samaan aikaan syliini.
Jos joku kysyisi minulta, että mikä on parasta äitiydessä, niin vastaisin, että tämä. Näiden kahden sisarussuhteen muodostumisen seuraaminen. Sisaruus kun on minulle tuntematon alue, jonka ulkopuolelle olen itse ainoana lapsena elämässäni jäänyt. Suurin haaveeni on, että heidän välisensä side, jonka jo nyt voin nähdä ja aistia niin vahvasti, säilyisi aina. Niin ja se ”oma hommani”, se ei ole varsinaisesti helpottunut, mutta nykyään pitelen lankoja varmemmin ja lempeämmin käsissäni. Sanoisin samoin jollekin toisellekin tuoreelle kahden lapsen äidille, joka panikoisi riittämättömyyttään tai lapsiensa pilaamista, kun ei kerkeä vastaamaan molempien tarpeisiin samalla sekunnilla puhumattakaan siitä, että pääsisi itse käymään edes vessassa rauahssa, että kyllä se helpottaa ihan oikeasti ja että luvassa on jotain ihan mieletöntä. Ainakin sen maagisen yhden vuoden rajan jälkeen (oikeesti ennenkin). 😉
FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM
