Olen neljässä kuukaudessa oppinut, että ulkomaille muuttaessa ei muutu vain kieli ja osoite. Muuttuu kaikki: ne tutut muistoja tulvivat nurkat ovat jossain valtamerten takana, läheiset ihmiset näkyvät enää skyperuuduissa, lenkkipolut, lähikaupat, miten ollaan ja kohdataan toiset ihmiset, kaikki on erilaista. Miten vastataan puhelimeen (en vieläkään tiedä kuuluuko vastata hello vai Elina), miten ajetaan liikenteessä, miten tulee toimia kun haluaa vaikkapa avata pankkitilin tai saada paikallisen ajokortin. Olet keskellä sitä toisten tuttua ja tavallista, tapoja tervehtiä ja mennä ostamaan maitoa. Mitä pikimmin alkaa tevehtimään samoin ja suuntaamaan ulkomuistista maitohyllylle (ja tietää, mitkä hassun näköisistä kanistereista sisältävät sitä, jonka rasvaprosenttina on kaksi ja jossa ei ole gmo:ta), sitä helpompaa itselle.

On ollut muutamia tilanteita, joissa olen ajatellut, että vau, näinkin oudoksi ja ulkopuoliseksi voi itsensä tuntea. Yhden ainoan kerran olen joutunut epämukavaan tilanteeseen, seisoessani lasteni kanssa kanaravintolan jonossa ja höpöttäessäni poikani kanssa suomeksi ruokavalinnoistamme. Takanani seissyt mies tuijotti meitä kasvot halveksunnasta kireinä, hän tuijotti suoraan vihaisesti eikä hymyillyt tippaakaan tai kääntänyt katsettaan kun selkeästi osoitin ihmetteleväni ja huolehtivani, ettemme ole esimerkiksi hänen tiellään. Tuon kokemuksen jälkeenkään en voi väittää kokeneeni rasismia, vaikka selvästi äidinkielemme häntä häiritsikin. Ainakaan sen valossa, mikä joillekin on arkipäivää. Suurimmaksi osaksi kuitenkin meidät on kuitenkin toivotettu niin tervetulleeksi, että tapaamiemme ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus on vyörynyt päälle ja sen kaiken alle olen jäänyt melkein sanattomana kiitollisuudesta.

 Uuteen maahan sopeutuminen olisi voinut olla todella vaikeaa, mutta meille se tehtiin helpoksi. Jo lentokentällä saimme vastaan halauksen ja lämpimän myötätuntoiset sanat olette varmaan väsyneitä. Hamppariateriat ja jääkaappiin valmiiksi asetettuja vesipulloja. Meitä ajelutettiin pitkin uutta kotikaupunkiamme ja näytettiin ihan kädestä pitäen mitä mistäkin löytyy (että minne kuuluu mennä esimerkiksi tappelemaan niistä ajokorttiasioista). Mutta entä jos kukaan ei olisikaan hymyillen tyrkännyt minulle leikkipuistossa yhteystietojaan tai kutsunut meitä kotiinsa leikkitreffeille. Jos kukaan ei olisi kysnyt, mitä meille kuuluu ja miten viihdymme, tarvitsemmeko apua missään.  Ellen olisi tavannut lastenmuseossa ystävääni, joka päätti tuosta vaan kutsua meidät koko perheen heille syömään ja joka etsi netistä korvapuustiohjeita leipoakseen meille jotain suomalaista. Ellei mieheni työkaveri olisi käyttänyt pitkän pätkän aikaansa etsiäkseen meidän vakuutuksen hyväksyvää lastenlääkärikeskusta. Olisimme voineet olla yksin ja omillamme, silti varmaan rämpien pärjänneet ja löytänyt esimerkiksi sen kirotun DMV:n, ei siitä ole kyse. Mutta kun meidät on otettu vastaan kanelipullilla ja hassusti lausutuilla korvapuusteilla, ystävällisyydellä, avuliaisuudella ja ymmärryksellä. Inhimillisyydellä. Olemme saaneet kutsuja grillaamaan ja syntymäpäiville, meidät on sisällytetty kesäsuunnitelmiin ja meille on lainattu tavaroita ennen kuin olemme niitä ehtineet pyytääkään. Minulla nousee ihan kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun kun edes kirjoitan tästä, sillä jopa kaikesta tästä huolimatta se uutteen maahan sopeutuminen oli aluksi hemmetin vaikeaa, mutta heidän ansiostaan se on ollut mahdollista ja niin on tapahtunut. (Ja me olemme niin kovin onnekkaassa asemassa: meillä on aina vara valita lähteä tai tulla.) Olen onnellinen juuri tässä.

Muuttomme myötä en ole voinut olla ajattelematta heitä, jotka saapuvat uuteen maahan peläten ja vailla tietoa yösijasta, perheestään ja oikeastaan mistään. Jotka ovat saaneet käsittämättömän pitkän ja epämukavan matkan jälkeen bussiansa vastaan natsitervehdyksiä, lukea vihakirjoituksia ja kuulla sylkäistyjä haukkumasanoja, eikä siltikään heillä ole ollut mitään muita vaihtoehtoja kuin niellä kiukkunsa ja pelkonsa ja jäädä uuteen outoon maahan. Mietin vaan, että kukaan ei voi kieltää, kuinka suuri vaikutus uuteen maahan sopeutumisessa  ihmisten vastaanottamisella voikaan olla. En missään nimessä edes kuvittelekaan hyväosaisena Amerikkaan väliakaisesti muuttajana tietäväni yhtään mitään esimerkiksi pakolaisten tuskasta tai vihamielisistä ennakkoluuloista enkä näitä rinnasta, asetelmahan olisi suorastaan irvokkaan vastakohtainen. Mutta tämän oman sopeutumisprosessini keskellä olen itse oppinut jotain arvokasta uusilta ystäviltäni, jotain mitä ennen en ole osannut edes kuvitella ja jota toivoisin lisää ihan joka puolelle arkipäivän kohtaamisiin: kuinka äärimmäisen tärkeältä tuntuukaan toisen lämpö silloin kun on itse eksyksissä. Ja se lämpö on jotain universaalia ja sitä voi soveltaa erilaisiin tarinoihin, ihmisiin ja matkoihin. Oli poliittiset mielipiteet sitten mitä puolta tahansa, niin sen vaan sanon, että menkää tekin vähän hukkaan joskus ja yllättykää sieltä löytämästänne perspektiivistä. Toivon itse voivani jonain päivänä olla tavalla tai toisella se, kuka saa opetella leipomaan niitä korvapuusteja jollekin, avata kotinsa ovet ja kysyä mitä kuuluu silloin, kun joku tuota kysymystä eniten kaipaa.