Today is the greatest
Joskus käy niin, että sen jälkeen kun on tuntenut olevansa vähän eksyksissä ja tuntenut koti-ikävän painon, paistaakin kevätaurinko silmät sikkaralle, kalenteri täyttyy kaikesta hurjan hauskasta ja odottamattomasta, saa suukkoja ja halauksia ilman syytä ja päällimmäisenä tunteena on niin älytön onnellisuus, että ei tiedä miten päin olisi. Perjantaina vielä paikkaansa etsineet palaset vain naksahtivat yhteen kuin magneetit. Mieheni tuli töistä aikaisemmin kotiin, tein ihan hullun hyvää ruokaa vaikka itse sanonkin, katsoin kuinka poika hyppäsi isänsä selkään kikattaen painimaan ja vauva vaappui minua kohti honteloin bambiaskelin kävelykärryään työntäen. Äitiäitiäiti kuolasuu sanoi. Oli juuri se hetki iltapäivästä kun valo on keltaisimmillaan ja pehmeimmillään, kun se paljastaa ikkunalasin tahmaiset kädenjäljet ja ruutuun painetut nenänpäät, viikonloppu oli alkamaisillaan ja kaikki hyvin. Huomasin, että juuri nyt emme odota, ole sitten kuin, että tämä on se meidän sitten kuin ja että en tahtoisi olla missään muualla kuin siinä kokolattiamatolla.
Viikonloppuna olen hämmästellyt onneamme, että miten me olemme täältä uudestakin maailmankolkasta saaneet ympärillemme jo ihmisiä, joiden kanssa voi heti olla niin hauskaa ja rentoa. Voi syödä lettuja (tein vieraille jälkkäriksi ”Finnish pancakes” 😉 ja höpöttää niin kauan iltaan, että lapset alkavat jo hyppiä sohvilla. Että miten meidät onkaan otettu vastaan korvapuusteilla ja lämmöllä (ihan oikeasti, uusi ystäväni oli etsinyt googlesta suomalaisia herkkuja ja leipoi meille korvapuusteja!). Kuinka voin ikinä korvata sen, miten tärkeältä onkaan tuntunut tuntea olonsa tervetulleeksi. Miten suuri onkaan sen vilpittömän ystävällisyyden arvo, jonka avulla tammien reunustamat tiet ja sähköjohdoista riippuvat liikennevalot ovat alkaneet tuntua tutuilta, ettei oloni ole enää jatkuvasti vieras puistoissa ja kauppareissuilla, että sanon kohteliaisuuksiin hämmennyksen sijaan iloisesti thank you ja saatan ehtiä toivottaa hyvää päivänjatkoa ennen kuin toinen kerkeää.
Sunnuntaina kävelimme päämäärättömästi Charloten katuja, tarkeni jo helposti farkkutakissa. Pysähdyimme nappaamaan kahvit, syömään lounasta, tutkimaan puistoja ja aina jostain kulman takaa soi musiikkia ja ihmiset kulkivat Panthersien sinisissä lakeissa ja paidoissa. Tutustuimme verkkaisesti suureen naapurikaupunkiin ja jossain vaiheessa ihmisvilinässä minuun hiipi ajatus, että tässä olisi kyllä ihan liikaa sattumia, ellei meidän olisi tarkoitettu tulevan juuri tänne. Kun ajoimme parkkihallista päivänvaloon, radio alkoi laulaa The Smashing Pumpkinsien Today Is the Greatest’ia ja tiedättekö sen tunteen, kun rinnassa on heliumpalloja eikä haittaisi, vaikka kellot pysähtyisivät siihen paikkaan. Sattumaa, en usko, mutta siinä hetkessä ei edes mieti, että jos ei sattumaa niin mitä, kun nipistää vain salaa itseään, ettei kaikki olisi sittenkin vahingossa vain unta.
Nuo miehet vain juoksivat tuohon ämpäreineen ja alkoivat rummuttaa niitä ihan hillittömästi keräten ympärilleen ihmisiä, jotka väkisinkin taipuivat vähän jammailemaan ja pieni supermies teki oman shownsa tanssiessaan rumpujen tahdissa.
”Tiedätkö muuten, mitä tuollaiset puuhun heitetyt kengät tarkoittavat?” ”No en”. ”Ne tarkoittaa, että tässä kohdassa huumekauppiaat myyvät huumeita”. Aha, mutta kun mieheni rakastaa joskus huijata minua tällaisilla ”faktoilla”, jotka nielen täysin ja sitten kohta hekottaa, kuinka uskon koko jutun. Tällä kertaa en yhtään ollut varma, että huijasiko hän vai ei, vaikka vakuutti kuulleensa tämän jostain eikä perään kuulunut hekotusta. 😀
