Nyt kun salaisuudet on paljastettu, niin pääsenkin kertomaan, mitä kaikkea viime aikoina täällä onkaan tapahtunut. Ehkä olettekin huomanneet, että blogissa ei ole pitkään aikaan ollut sellaista blogilleni ominaista ”mitä kuuluu”-meininkiä (jonka ympärillä ainakin itse näkisin blogini teeman pyörivän), mutta tämä muuttoasia on syönyt kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Tai siis sen ajan ja ne ajatukset, jotka ovat käytettävissä kahden apulaiseni ympärivuorokautisen hoitamisen lomassa. 😉 

Tuntuu käsittämättömältä, että nyt meillä on USA:n viisumit , sillä tämä kaikki alkoi vain kaksi kuukautta sitten ihan tavallisella automatkalla kohti anoppilaa. Euran liikenneympyrässä mieheni otti puheeksi, kuinka hän haluaisi ihan hirveästi hakea firman sisällä töihin ulkomaille. Olemme monta kertaa aiemminkin keskustellut aiheesta, mutta tällä kertaa minä en todennutkaan vaan, että ”niin se voisi olla kyllä kiva kokemus”, vaan hetken peltomaisemia tuijoteltuani totesin, että no se on sitten melkeinpä nyt tai ei ehkä enää myöhemmin perheemme kannalta, sillä minä olen äitiyslomalla opinnoistani (sitten joskus kun minäkin valmistun ja hyppään kunnolla työelämään, niin en minä silloin voi vain jättää töitäni), eikä lapsetkaan  ole vielä kouluiässä. Puolivillaisten heittojen sijaan keskustelimmekin tällä kertaa ihan oikeasti siitä, että se joskus on oikeastaan nyt. Uskomatonta, mutta tuosta automatkalla käydystä keskustelustamme menikin vain viikko siihen, kun kännykkäni soi kesken leikkipuistoretken ja mieheni kertoi työmahdollisuudesta Etelä-Carolinassa. Siitä alkoikin prosessi, johon sisältyi paljon odottelua (so not my thing!), jännitystä, soittelua ympäriinsä, googlailua ja ympäri keittiötä liimattuja tarralappuja. Minä koitin kovasti välttää pommittamasta miestäni ”onko mitään uutta kuulunut”-tekstareilla pitkin päivää (miehelleni: ihan oikeasti yritin 😉 ja hoidin kotoa käsin tehtäviä selvittelyjä paikkaan ja toiseen, tunteakseni voivani tehdä edes jotain muuta kuin vain odotella. Hankin papereita, rokotuksia, peruin lehtiä ja kanavapaketteja, soitin taas pariin paikkaan ja samalla järjestelin haikeita treffaamisia ystävieni kanssa. Samalla tein ruokaa, vaihdoin vaippoja, hyssytin, pakkasin meidät leikkipuistoihin ja kirjastoihin niin kuin ennenkin. Kartalta ympyröitiin pieni Rock Hillin kaupunki Etelä -ja Pohjois-Carolinan rajalta, Charlotten liepeiltä. 

Olen yrittänyt sopia lounaita, kahvitteluja, brunsseja ja tyttöjen iltoja mahdollisimman paljon mahdollisimman monen ystäväni kanssa ja ollut itselleni vähän vihainen siitä, että miksi tehostan yhteydenpitoa näihin kaikkiin upeisiin ihmisiin elämässäni vasta kun olen lähdössä maapallon toiselle puolelle. Olen halannut ja kertonut että ovat tärkeitä, tajunnut tekeväni  niin liian harvoin. (Okei, emmehän me nyt lähde kuin vuodeksi, mutta silti.) Olen halannut itku silmässä mummujani ja ihmetellyt, kuinka pärjäämme perhekeskeisinä tyyppeinä ilman vanhempiamme ja muutenkin ilman tukiverkkoja siellä kaukana. Olen nuuhkinut Peten karheaa turkkia ja ikävöinyt jo valmiiksi sydämeni solmuun.

Pakkaaminen on myös ihan oma lukunsa. Meidän asuntomme menee onneksi kalustettuna mitä luotettavimmille vuokralaisille perheen sisään, joten pakkaamishomma on vain murto-osan siitä, mitä se voisi olla. Olemme siitä onnekkaita, että Yhdysvalloissa meitä odottaa myös kokonaan kalustettu koti astioineen ja vuodevaatteineen. Siinäkin riittää kuitenkin hommaa, kun miettii nelihenkisen perheen vuoden vaatetarpeita, siivoaa kaappeja ja korjaa tavaroita säilöön laatikoihin. Lapsetkin nappasivat ihan kunnon flunssan itselleen, mutta onneksi anoppini on ollut täällä korvaamattomana apuna.

Mielialani ovat vaihdelleet stressaantuneesta innostuneeseen ja prosessin vaiheiden välit ovat tuntuneet pitkiltä. Huh, ja minä kun en ole yhtään mikään odottelijatyyppi, vaan haluaisin, että asiat olisivat aina heti selvillä. 😉 Nyt kun lähtöömme on enää muutama hassu viikko, on vatsassani miljoona lepattavaa perhosta ja olo on kuin suuren seikkailun äärellä. Niin ja sitäpaitsi Pat Conroyn Vuorovetten prinssin fanina olen alkanut olla todella innoissani siitä, että pääsemme tutustumaan etelän maailmaan. (Notebook on myös uusintaleffalistalla ennen muuttoa, sekä tietysti Tuulen viemää lukulistalla 😉