Minä, maailman anti-aamuihmisin henkilö olen alkanut vahingossa nauttia aamuista ja aikaisista herätyksistä. Vaikka pätkittäiset yöuneni loppuvatkin aamukuudelta, kun pienet sormet alkavat läpsyttää kasvojani ja sillä hetkellä kun ymmärrän, että unet olivat jälleen tässä tekisikin vain mieli vetää peitto pään yli, niin koko kasvoillaan hymyilevä vauva hellyttää minut sekunnissa. Okei, noustaan sitten, mutta pötkötellään jooko ensin vähän aikaa. Siinä varhaisessa hetkessä kun hiivin vauva sylissä yläkertaan on kuitenkin jotain ihan omanlaistaan. Aamutakki, vaipat, kahvi, puuro, hiljalleen puiden takaa lisääntyvä valo. Ollaan vähän aikaa ihan kahdestaan, höpistään vauvajuttuja ja katetaan lautasia pöytään. Aamu-tv pyörii taustalla, vaikka sitä en oikeastaan edes seuraa.

Joka aamu katsellaan vauvan kanssa muuttuvaa maisemaa, harventuneen metsän lehtiverhon takaa jo näkyy kuinka järvellä on sumua ja miten aurinko kohoaa hiljaista reittiään ylöspäin. Vauvalle on ihan ok, että äiti on haahuilutuulella tuon meidän tunnin aikana. Sitten kun rappusista kuuluu töms töms töms alkaakin sylihetken jälkeen pulputus ja tohina. 

Ihmeellinen, raskas, väsyttävä, ihana, onnellinen, eristävä, yhdistävä ja ihan eri ajankäsityksen äitiysloma. Niin ristiriitainen. On päiviä, jolloin olisin ihan valmis palaamaan opiskelemaan tai viemään vauvan yökylään että saisin itse nukkua edes kerran ja jolloin minusta tuntuu, etten tee mitään muuta kuin tyhjennän ja täytän tiski- ja pyykkikoneita ja silti kaikki leviää käsiin kun käännän selkäni. Niinä päivinä olen väsynyt, niin pohjattoman väsynyt. Ahdistun noista päivistä ja silloin minusta tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä ja vaimona enkä tunnista edes itseäni peilistä. Ajattelen, että jossain joku hoitaa neljä lasta tosta vaan osoittaen yksilöllistä huomiota jokaiselle, näyttää itse hyvältä, jumppaa päikkäriaikaan, pitää kodin järjestyksessä, tapaa ystäviä, kokkaa upeita luomuaterioita ja on täydellinen puoliso ja lukee kirjoja ja seuraa uutisia ja miksi minä jumitan tässä luumusosetta paidalla tukka pystyssä.

Tänään joskus ennen seitsemää, kun vauvan naama, tukka ja koiran selkä olivat puurossa ja tytön kasvoilla oli se maailman levein hymy, kuitenkin mietin että niin kauan kuin meillä on näitä aamun tunteja, jolloin olen ihan imelän onnellinen ja nuo väsymyspäivät pysyvät vähemmistössä, niin me pärjätään. Niin kauan kuin suurin osa päivistä on niitä hyviä ja muistan ottaa rennosti, niin me pärjätään.  Ja että en minä oikeasti olisi vielä valmis palaamaan yliopistolle tai nukkua jotenkin muuten kuin vauvan vatsa omaani vasten, tai palauttaa aamuyöllä unissaan viereemme yhä kömpivää poikaa omaan huoneeseensa. Ja että ehkä kaikilla on noita kuvailemiani päiviä, mutta harva vain sanoo sen ääneen. Milloinkohan opimme sen saman inhimillisyyden, jonka puolesta niin kovasti paasaamme, myös itseämme kohtaan?