Rakas rakas riiviöni
Käännän hetkeksi selkäni ja sen suussa on leppäkerttu. Reitti sähköjohtojen luo on mitä hauskin tie testata äidin reaktionopeutta ja hoksottimia, ja hei- alaslasketut sälekaihtimet ovat suorastaan tarkoitettu revittäviksi, maton langat hampailla kiskottaviksi ja esimerkiksi tuolien aluset ihan odottavat, että pieni tomera vauva tunkisi itsensä niiden alle jumiin. Kengät, vessapaperi, irtohiukset, se tärkeä sohvapöydän kulmalle unohtunut käyntikortti, kaikki mahdollisuuksia. Harrastuksen useasta toistuvuudesta päätellen ilmeeni on kaikkein hauskimmillaan silloin, kun seisomistaitoa treenataan jotain mahdollisimman huteraa ja päällekaatuvaa vasten (esim. nojallaan oleva silityslauta käy tähän tarkoitukseen loistavasti, mutta vain mielikuvitus on rajana) tai kun päättäväiset sormet avaavat lipaston laatikon, ottavat vauhtia ja yrittävät vauhdilla nojata sormet välissä laatikkoa kiinni. Vähän vauhtia näihin laiskotteleviin kotiäiteihin!
Siinä missä esikoisemme tuossa iässä totteli kieltoja ja niiden kanssa piti olla muutenkin hyvin hellävarainen, niin riiviönpoikanen nauraa, pyörittää päätään hurjaa vauhtia ja sanoo mitä suloisimmalla vauvanäänellään ”eiii”. Ja toistaa aktiviteettinsa. Hauskin leikki syntyy, jos yritämme hämätä tyttöä muihin leikkeihin, niin ihan muina tyyppeinä vaan muka leikitään hetki sillä palikkatornilla ja bang, kun aikuisen silmä välttää, niin back to business ja salamyhkäistä kikatusta. Väitän, että yhdeksänkuisella voi jo näkyä sellainen vähän velmu ja vilunki pilke silmäkulmassa. Täältä löytyy todistuskappale!
Tyttö vaikuttaa todelliselta hurjapäältä, jolta ei varovaisuutta ole ainakaan vielä ilmennyt ja joka rakastaa menoa ja meininkiä (eli erityisesti isoveljeä). Ihan omanlaisensa tämä perheemme uusin lisäys. Mieheni pyyhkii välillä hikikarpaloita otsaltaan ja puhisee ihmeissään, että ”ei tuo isoveli kyllä noin kerkeäväinen ollut, siis ihan tämmönen, eihän?”. Pikkusisko rakastaa musiikkia: Fischer Pricen kahdenkymmenen sekunnin rallatuksia soittava radiokoirankoppi käy, Smurffihitit käy, Red Hot Chilipepperssien Can’t stop käy. Koko pieni keho jammaa sydämen kyllyydestä. Paikallaan hän sen sijaan ei viihdy, esimerkiksi auto on aika nou nou ilman kunnon viihdytysjoukkoja -ja välineitä, sekä lahjontatarkoituksessa annosteltuja kaalikeksejä (esikoisen kanssa meillä muuten ei ikinä käynyt mielessäkään, että on myös lapsia, jotka eivät viihdy autossa!) Suukot ovat kuolaisia ja niin vilpittömiä, että joskus puraisevaisia. Tervehdyksiä ja hymyjä saa jokainen, myös Barack Obama telkkarissa (”haiii” ja ”haii” myös Donald Trump, jolle äiti ei olisi kyllä välttämättä morjestanut, mutta onhan se hyvä olla kohtelias kaikille tasapuolisesti). Hän tykkää jutella, halailla ja tanssia. Niin varauksettomasti ja täysillä kaikkea, kepposista suukkoihin, että sydämeni pakahtuu.
Minä puolestani olen yhtä aikaa kriisissä siitä, kuinka nopeasti tämä vauvavuosi meneekään (se perinteinen: missä välissä se meidän sylivauva kasvoi näin isoksi?) ja samaan aikaa niin onnellinen saadessani seurata tämän valloittavan persoonan muodostumista. Iltaisin nukahdetaan riiviönpoikasen kanssa masut vastakkain, toinen näkee unta seuraavan päivän kolttosista, toinen edes kerran päivässä rauhassa juoduista kahvikupposista, joita ei taida meidän kaksikon kanssa olla vähään aikaan tiedossa.
<3