Rakas rakas riiviöni

Käännän hetkeksi selkäni ja sen suussa on leppäkerttu. Reitti sähköjohtojen luo on mitä hauskin tie testata äidin reaktionopeutta ja hoksottimia, ja hei- alaslasketut sälekaihtimet ovat suorastaan tarkoitettu revittäviksi, maton langat hampailla kiskottaviksi ja esimerkiksi tuolien aluset ihan odottavat, että pieni tomera vauva tunkisi itsensä niiden alle jumiin. Kengät, vessapaperi, irtohiukset, se tärkeä sohvapöydän kulmalle unohtunut käyntikortti, kaikki mahdollisuuksia. Harrastuksen useasta toistuvuudesta päätellen ilmeeni on kaikkein hauskimmillaan silloin, kun seisomistaitoa treenataan jotain mahdollisimman huteraa ja päällekaatuvaa vasten (esim. nojallaan oleva silityslauta käy tähän tarkoitukseen loistavasti, mutta vain mielikuvitus on rajana) tai kun päättäväiset sormet avaavat lipaston laatikon, ottavat vauhtia ja yrittävät vauhdilla nojata sormet välissä laatikkoa kiinni. Vähän vauhtia näihin laiskotteleviin kotiäiteihin!

img_20160112_223250.jpg

Siinä missä esikoisemme tuossa iässä totteli kieltoja ja niiden kanssa piti olla muutenkin hyvin hellävarainen, niin riiviönpoikanen nauraa, pyörittää päätään hurjaa vauhtia ja sanoo mitä suloisimmalla vauvanäänellään ”eiii”. Ja toistaa aktiviteettinsa. Hauskin leikki syntyy, jos yritämme hämätä tyttöä muihin leikkeihin, niin ihan muina tyyppeinä vaan muka leikitään hetki sillä palikkatornilla ja bang, kun aikuisen silmä välttää, niin back to business ja salamyhkäistä kikatusta. Väitän, että yhdeksänkuisella voi jo näkyä sellainen vähän velmu ja vilunki pilke silmäkulmassa. Täältä löytyy todistuskappale!

Tyttö vaikuttaa todelliselta hurjapäältä, jolta ei varovaisuutta ole ainakaan vielä ilmennyt ja joka rakastaa menoa ja meininkiä (eli erityisesti isoveljeä). Ihan omanlaisensa tämä perheemme uusin lisäys. Mieheni pyyhkii välillä hikikarpaloita otsaltaan ja puhisee ihmeissään, että ”ei tuo isoveli kyllä noin kerkeäväinen ollut, siis ihan tämmönen, eihän?”. Pikkusisko rakastaa musiikkia: Fischer Pricen kahdenkymmenen sekunnin rallatuksia soittava radiokoirankoppi käy, Smurffihitit käy, Red Hot Chilipepperssien Can’t stop käy. Koko pieni keho jammaa sydämen kyllyydestä. Paikallaan hän sen sijaan ei viihdy, esimerkiksi auto on aika nou nou ilman kunnon viihdytysjoukkoja -ja välineitä, sekä lahjontatarkoituksessa annosteltuja kaalikeksejä (esikoisen kanssa meillä muuten  ei ikinä käynyt mielessäkään, että on myös lapsia, jotka eivät viihdy autossa!) Suukot ovat kuolaisia ja niin vilpittömiä, että joskus puraisevaisia. Tervehdyksiä ja hymyjä saa jokainen, myös Barack Obama telkkarissa (”haiii” ja ”haii” myös Donald Trump, jolle äiti ei olisi kyllä välttämättä morjestanut, mutta onhan se hyvä olla kohtelias kaikille tasapuolisesti). Hän tykkää jutella, halailla ja tanssia. Niin varauksettomasti ja täysillä kaikkea, kepposista suukkoihin, että sydämeni pakahtuu.

Minä puolestani olen yhtä aikaa kriisissä siitä, kuinka nopeasti tämä vauvavuosi meneekään (se perinteinen: missä välissä se meidän sylivauva kasvoi näin isoksi?) ja samaan aikaa niin onnellinen saadessani seurata tämän valloittavan persoonan muodostumista. Iltaisin nukahdetaan riiviönpoikasen kanssa masut vastakkain, toinen näkee unta seuraavan päivän kolttosista, toinen edes kerran päivässä rauhassa juoduista kahvikupposista, joita ei taida meidän kaksikon kanssa olla vähään aikaan tiedossa. 

 

<3

Kommentit (10)
  1. Tiedäksä, kun luen sun blogia ja postauksia lapsista ja äitiydestä, ajattelen että ehkä se vanhemmuus ja lapset ei ookaan niin iso riesa 😀 Tai siis kirjottelet niin rehellisesti ja samalla niin lämpimästi, ja jos tulevaisuuden äitinä osaan suhtautua asioihin edes puoliksi niin sydämellisesti kuin sä, niin se on iso saavutus se!

    1. Ääk, kuinka ihanasti sanottu! Vitsit, kuinka tuli hyvä mieli! Valehtelisin, jos väittäisin etteivät lapset olisi ikinä niitä riesoja. Ihania hullun rakkaita riesoja. 😉 <3

  2. (Mä löysin yhtenä iltana mikrosta kahvikupin, johon oli pinttynyt reunoille niin mustat rajat, ettei lähtenyt yhdellä pesulla <3 )

    Miten nää kakkoset tuntuu olevan ihan erilaisia vauhtiveijareita kun esikoiset! Meilläkin tyty oli sellanen supervarovainen ja joskus tosiaan jo pienenä usko niitä kieltoja, nyt taas tuntuu että miten joku vauva voi olla noin nopea ja ovela. Tottakai esikoinenkin repi kirjat lattialle ja silppus sanomalehtee suuhunsa, mut se perusluonne oli/on niin eri. Tää tokahan suunnilleen tippuu sylistä, kun on niin kova kiire ja tohina joka suuntaan. Ja kun kiittelin onneani olemattomista kuhmuista ja haavoista, kun M käveleen opetellessa piti aina sohvanreunasta tai kädestä lujasti kiinni ja harkitsi piiiitkään rohkeneeko irrottaa otteen ja kokeilla ottaa askeleen, niin luulen että pikkuherran kohdalla saa vuorata tyynyillä joka lattian tai tyypin ittensä… jää nähtäväksi 😀

    1. Se jos mikä oli sitten oikea äitikahvien äitikahvi! 😀 

      Sanopa muuta, just niin! Ihan hassua huomata, kuinka erilaisia sisarukset tosiaan voivat olla. Tänään mun oli pakko lopulta laittaa tyttö rattaisiin viereeni istumaan samalla kun nukutin isoveljeä, sillä neidillä oli tasan kaksi päämäärää: sähköjohdot ja juuri ne talon ainoat pistorasiat, joihin ei suojuspakkauksesta pistorasiansuojuksia riittänyt (täytyy muistaa ostaa lisää). Onneksi sujautin taaperokypärän muuttokuormaan, sille taitaa tulla pehmeistä lattioista huolimatta tarvetta! 😀 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *