Täällä ollaan!
Ensifiilikseni Amerikasta olivat hyvin hälyisät, lentokenttä oli kuin suoraan elokuvasta, enkä tajunnut heti antaa tippiä tilanteessa, jossa sitä olisi kuulunut sujauttaa. Ensitunnelmani olivat siis edeltävältä reissultamme vuodelta 2008 * ja samanlainen tuntuma JFK:lta muodostui jälleen maanantai-iltana kohdatessani sekä yltiöavuliaita että kliseisen tylyjä lentokenttätyöntekijöitä. Tajusin lennosta väsyneenä ratkaisevat pari sekuntia liian myöhään, että kantamustemme kanssa meidät seuraavaan turvatarkastukseen auttanut vihreäliivinen mies olisi tietysti kaivannut paria seteliä vuolaiden kiitosten sijaan, tästä viisastuneina siirsimme dollareita hollille. Katselin nousevan lentokoneen ikkunasta New Yorkin yösiluettia ja mieleni teki nipistää itseäni, että ollaanko siis tässä oikeasti.
(*Tällä kertaa en ollut kuitenkaan lennon aikana kerennyt kertaakaan murehtimaan vaikkapa kirjan kesken loppumista, inhottavasti kiristäviä beauty sleep-silmälappusia tai muuta tosi tylsää ;).
Pitkän matkanteon jälkeen saavuimme illalla Pohjois-Carolinaan Charloten kentälle (Suomen aikaa aamuyöllä, ja sen kyllä jo huomasi matkaseurueestamme). Oli niin helpottavaa tunnistaa väkijoukossa meitä matka –ja asuntoasioissa auttanut nainen. Hyppäsimme (onneksi!) väliaikaisen miniminiauton rattiin ja ajoimme uuden ystävämme perässä noin puolen tunnin ajomatkan Rockhilliin. Ylhäällä vaijereissa roikkuvat keltareunaiset liikennevalot, ohitsemme kiitävät neliskanttiset paloautot ja valtavat saloissa liehuvat amerikanliput tekivät tunnelman kieltämättä elokuvamaiseksi, mutta silmiä painava väsymyt ja takapenkiltä kuuluvat kysymykset muistuttivat tehokkaasti, että elokuvakohtauksen sijaan ajoimme tie seiskaseiskaa ihan oikeasti.
Asuntomme oli positiivinen yllätys, sillä huoneet ovat livenä paljon tilavampia kuin kuvissa, eikä vaalea kokolattiamattokaan ole niin kamala mitä ajattelin. Pölyä keräävä varmasti kyllä (enkä halua oikein ajatellakaan asiaa tarkemmin, hrr…), mutta ainakin ihan kätevän pehmeä maahan muksahtelevan vauvan kanssa. Sen sijaan tuntui ihan luonnottomalta edes yrittää kävellä vaalealla matolla kengät jalassa, toisin kuin amerikkalainen ystävämme. Olisitte nähneet hänen hämmästyneen ilmeensä, kun koko perhe riisuimme kengät riviin oven viereen! 😀 Asunto vaikutti siistiltä ja sieltä löytyi lähes kaikki mitä tarvitaan alkuun pääsemiseen. Ja hei parasta: molemmista kylppäreistä löytyy jenkkityyliin kylpyammeet.
Seuraavana aamuna lähdimme etsimään ruokakauppaa ja onneksi lähistöltä löytyi Wallmart (josta ei kyllä tullut meidän kauppa). Vaelsimme melko väsyneinä hyllyjen välissä ja löysimme kuin löysimmekin myös antibiotittomia ja sokeroimattomia tuotteita. 😉 Saimme vierähtämään jo ihan pelkällä kauppareissulla monta tuntia, sillä meidän piti ostaa tietysti kaikki keittiön ja kodin perustarpeet oliiviöljystä pesuaineisiin, aikaa meni myös kaiken ihmettelyyn ja Wallmart-reissu jäikin megapäikkäreiden lisäksi tiistain ainoaksi ohjelmaksi. Keskiviikkona kävimme vielä Ikeassa ostamalla ”mopoauton” täyteen tavaraa (poikani keksimä nimitys on aika kuvaava, onneksi mieheni työsuhdeauton pitäisi saapua kohta, sillä minua ihan pelottaa tuolla kotterolla matkaaminen!), mukaan tarttui kaikkea mahdollista leikkuulaudoista pyykkikoreihin. Ja peitot. Siis nukutaanko täällä tuollaisten outojen huopien ja päiväpeittojen kanssa, ilman pussilakanoita? Sain ”samettisesta” polyesterihuovasta jo ekana yönä astmakohtauksen ja voi että kuinka ihanaa olikaan sujahtaa taas kunnon täkkien väliin.
Jos vertaan kokemustani etelästä aiempaan New Yorkiin perustuneeseen mielikuvaan Amerikasta, on ero kuin yöllä ja päivällä. Siinä missä New York on kuin pysähtymätön muurahaispesä, täällä tapahtuu asiat verkkaisammin ja kaikki on väljempää. Varoittelut siitä, että täällä ei pääse mihinkään ilman autoa pitävät todella paikkansa, sillä pyörä/kävelyteitä ei vain yksinkertaisesti ole. Etelävaltiot ovat aika köyhiä, mikä näkyy monin tavoin, tähän täytyykin palata vielä ihan oman postauksen muodossa. Olemme todellakin raamattuvyöhykkeellä, sillä jo lyhyellä matkalla kohti Rockhillin keskustaa oli niin monta kirkkoa, että sekosin laskuissa. Mielenkiintoista päästä seuraamaan, vaikuttaako uskonto eri tavoin arkeen täällä kuin Suomessa. Myös pikaruokaloita on valehtelematta jokaisen kulman takana. Aksentti on todella leveää, välillä en meinaa saada edes selvää siitä, mutta tahattomana murresiepparina luulen tuovani itsekin täältä tuliaisksi etelän vivahteen englantiini. 😀
Viiden päivän jälkeen valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi kokenut minkäänlaista kulttuurishokkia. Varsinkin Rochkillissa ja monissa käytännön asioissa on totuttelemista, vaikkakin arvostan todella omaa asuntoamme ja sen sijaintia. Mutta miten sen nyt sanoisi, no ystäväni kielikuvaa lainaten Rockhill ei ole todellakaan mikään metropoli. :D Onneksi täältä hurauttaa Charlotteen vain puolessa tunnissa ja asennehan se on joka ratkaisee. Ensi viikolla saamme kotiin netin ja omatkin liittymäasiani ratkenevat kohta, joten sitten kerron taas lisää ja saan ladattua kuviakin.
Palataan, hyvää viikonloppua tyypit! <3
(PS. Lähes kokonaan netittömän ajanjakson jälkeen olen muuten aivan pihalla kaikista uutisista ja somemaailman jutuista.)