Toppatakkipoika ja minä

Suunnilleen yhdeksän vuotta sitten tapasin baarissa söpön pojan. Sillä oli pisamia, lippalakki ja vahvan näköiset kädet. Tykkäsin hirveästi sen hymystä ja 19-vuotiaan pohjattomalla itsevarmuudella flirttalin sille takaisin minkä osasin. Sitten hukkasin humalapäissäni narikkakorttini ja päädyin kävelemään yöllä kotiin vieraassa punaisessa untuvatakissa hölmösti hymyillen. “Ota mun takki niin tuun hakemaan sen huomenna ja saan hyvän syyn nähdä sut uudestaan”, se oli sanonut. Silloin oli marraskuu ja satoi ensilumi.

Juuri silloin, kun minun ei todellakaan pitänyt alkaa seurustelemaan, luin ylioppilaskirjoituksiin ja säästin rahojani menolippuun kauas, tapasinkin hänet baarin tahmaisella lattialla ja olin peruuttamattomasti ihastunut. Sieltä hän vain tuli ja ravisti maailmani kuin ne lumisadepallot, kaikki meni pyryksi ja laskeutui uusille paikoilleen. Jos rakastuu 19-vuotiaana, on kai sanomattakin selvää, että edessä on melkoisia kasvukipuja. Sieltä keskeneräisyyden syvistä kuopistakin olemme nojanneet toisiimme ja aina lopulta kasvaneet samaan suuntaan. Kliseistä, mutta juuri nyt vahvempina kuin koskaan. Ihan hassua, miten sitä voikaan löytää jonkun, jonka kanssa uskaltaa kasvaa samaan tahtiin ja haluaa yksin maailmalta karkaamisen sijaan rakentaa yhteisen elämän, perustaa nuorena perheen, pukeutua vain 24-vuotiaana valkoiseen ja sanoa hänelle tahdon sen vuoden elokuun kauneimpana päivänä. 

Tänään häistämme on kolme vuotta, olemme täällä Etelä-Carolinan auringon paahdettavina ja vuorotellen molempien selkään hyppii kaksi lasta. Ne ovat yhtä vaaleita kuin isänsä ja minä mietin, että tuleekohan niillekin isona pisamia. Toivottavasti. Vitsit miten onnekas olenkaan. Vaikka treffi-illat tarkoittavat juuri nyt yhdessä jaettua lähikaupan sushia ja Neflix-maratonia kotisohvalla lasten nukkuessa, on se yllättävän toimiva määrä romantiikkaa. Siinä se toppatakkipoika jättää minulle viimeisen sushipalan ja lupaa heräävänsä lauantaiaamuna lasten kanssa, jotta saan nukkua univelkoja. Sen kanssa me olemme yhdessä vähän hulluja ja monessa asiassa niin täysiä vastakohtia, että kaikki olisi tylsää ilman häntä.

img_3386.jpg

Niin kuin Vesalan Paula laulaa: oot mun nouseva aurinko ja ainoa kotimaa.

(Tosin tässä elämänvaiheessa ajelemme suhteellisen harvoin motelleihin juomaan tequilaa kuten kappaleessa)

Hyvää hääpäivää rakas!

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentit (12)
  1. Meillä tulee kanssa kuukauden päästä se yhdeksän vuotta täyteen! Me oltiin 17 molemmat. Tekstissäsi on paljon samaa; aikuiseksi kasvaminen ja se, miten hullun erilaisia ja silti samanlaisia ollaan. Ja että se hotelli- ja tequila-elämä on tosiaan aika kaukaista kahden lapsen kanssa 😀

    1. Olette sitten tavanneet tosi samoihin aikoihin kuin me aikanaan! 🙂 Kivaa kuulla, että löysit tekstistä samoja juttuja. Ja tuo tequila-kohta voisi mennä meillä ennemminkin ”saat kaataa mun lasiin pari senttiä punaviiniä kun lapset nukkuu”. (Heh, heh, heh)

  2. Meillä tulee mieheni kanssa lokakuussa 7 vuotta yhdessäoloa. Olin 20v. kun aloimme seurustella. Paljon on tapahtunut vuosien saatossa, on saatu kaksi tytärtä, karattu vihille, on ollut ihanaa ja vaikeaa ja pitkässä suhteessa tulee väkisinkin kasvukipuja. Ja silti tuo on yhä tuossa, rakkaana. Viikon päästä perjantaina on 5. hääpäivämme. 🙂

    Teidän tarinan alku on kyllä söpö! 🙂

    1. Oi hyvää hääpäivää teille jo etukäteen! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *