Tuulipukusyndrooma
Ostin tässä eräänä päivänä tuulitakin. Maksoin siitä lähes kaksisataa euroa enkä voi uskoa, että a) olen juuri ostanut tuulitakin ja b) maksanut siitä lähemmäs parisataa. Täh??
Tämä juttu on melko hölmö ja teroitan heti, että kyseessä on tosiaan ihan vain oma kieroutunut ajatusmaailmani tuulipukujen suhteen. Olenhan juuri se, joka on ties missä ”en halunnut ostaa tuulitakkia, joten ostin tämän rievun”-takeissa tai vastavuoroisesti villakangas/trenssitakeissa kadehtinut niitä kavereiden säänkestäviä ja sporttisia ulkoiluasuja hiekkalaatikkojen reunoilla ja lenkkipoluilla. Tuloksena minulla on ollut aina joko pummiasu tai ylipukeutuneisuus.
Muiden päällä tuulitakit näyttää aina vain reippaan sporttisilta sekä tilanteeseen ja säähän sopivilta. Mutta saman tien kun minä vedän urheiluliikkeen sovituskopissa tuulitakin niskaani, iskee mieleeni sana tuulipukukansa. Saan tuulipukuisesta peilikuvastani assosiaation pururadalla identtisissä sinivihreissä Umbroissaan eteenpäin sauvakävelevästä pariskunnasta, joiden kaksi lasta ja koira seuraavat suhisevissa miniatyyriversioissaan. Sanan tuulipuku stereotypia alkaa elää mielessäni aivan omaa elämäänsä.
(Olenhan minä ennenkin omistanut ”tuulitakin”, sellaisen kymmenen vuotta vanhan turkoosin kapistuksen, jonka huppu roikkui enää kahdella ehjällä napilla. Käytin sitä vain mökkitalkoissa ja koen jotenkin, ettei sitä lasketa. Niin ja onhan minulla sellainen hassu musta pumpulitäytteinen takki, jossa luke SKI&SAIL ja jota olen käyttänyt joskus metsälenkillä.)
Nyt kuitenkin kateuteni fiksusti ulkoilemaan pukeutuneita kohtaan kävi liian suureksi ja päätin sulloa syndroomani romukoppaan. Tein sen salakavalasti piipahtamalla lounastunnilla Nokian Anton&Ninassa, jossa olin nähnyt Didriksonin hiukan parkamaisia tuulitakkeja. Sovitin ja tein ostopäätökseni minuutissa nähtyäni sanat ”100% wind&water proofness”. Olen käyttänyt tätä lähes joka päivä ja olen ihan myyty.
Ei enää hihojen läpi imeytyvää sadetta tai selkään vinkuvaa tuulta! Voin istua poitsun kanssa metsäretkillä kivien ja kantojen päälle tai kyykkiä hiekkalaatikon reunalla pyllynpeittävän helman kanssa. Voin lenkkeillä metsäpolkuja koiran kanssa sateella ilman sateenvarjoa. Muut eivät enää häpeä seuraani lenkkipoluilla ja puistoissa! Ja mikä parasta, kun tein nyt tällaisen hieman kirpaisevamman satsauksen tuulitakkiin, en joudu toivottavasti ostamaan yhtään muka ulkoiluun sopivaa rieputakkia kahteenkymmeneen vuoteen.
Onko siellä yhtään kohtalotoveria tämän ajatusmaailman suhteen, muita kelkkansa kääntäneitä vai oletteko te kaikki muut tajunneet fiksusti ulkoilemaan pukeutumisen jujun jo aikaa sitten?