Viime päivinä

Viime aikoina ollaan vietetty pojan kanssa tosi tiiviisti kotielämää kahdestaan. Miehellä on ollut paljon töitä, polttareita ym. jonka seurauksena ollaan oltu paljon kaksistaan. On ollut ihanaa sujahtaa takaisin symbioosiin ja viettää päivät leikkien, satukirjoja lueskellen, puistoreissuja tehden ja muuten yhdessä touhuten. Olen osittain haikein mielin huomannut, ettei meillä ole enää vauvaa vaan pikkupoika. On ihan mielettömän hauskaa huomata kuinka nopeaa kehityksen tahti tällä hetkellä on, ja kuinka varsinkin puhe ja ymmärrys kasvavat jatkuvasti.

Esimerkiksi eräänä hellepäivänä olimme puistossa, ja siinä hiekkalaatikon reunalla ihan vaan puoli-itsekseni höpöttelin, että ennen kuin mennään kotiin niin me mennäänkin ostamaan jätskit. Sain heti innostuneen ilmeen vastaukseksi, ja pieni hellehattupää keräsi hiekkalelut ämpäriin, kiikutti ämpärin rattaisiin ja totesi mennään, mennään! Oho, täytyy ollakin tarkkana mitä puhuu. 😉

Kuitenkin juttu on niin, että minä tarvitsen myös sitä kuuluisaa omaa aikaa välillä. Aina seuratessani keskusteluita joissa äidit toistensa perään julistavat kuinka heidän oma aikansa on sitä perheaikaa, minulle tulee tahtomattani jotenkin epäonnistunut olo: kuin olisin hävinnyt jossain ihmeellisessä äitipelissä. Minä tarvitsen kävelylenkkejä, kahvilakäyntejä, jumppatunteja, kampaajan tuoliin istahtamista, kaupunkikierroksia tai kirjastoon unohtumista säännöllisin väliajoin, jotta olen läsnäoleva, jaksava ja iloinen äiti ja puoliso. Niin se vain on.

Edellä mainitsemieni omien hetkien puute oli selvästi alkanut hieman kiristämään pinnaani, ja maanantaina totesin miehelle, että nyt minä lähden kiertelemään kenkäkauppoja ihan itsekseni. Etsin kenkiä häämekon seuraksi muutamasta liikkeestä, kiertelin vaatekauppojen alennusmyyntejä mitään kuitenkaan ostamatta, ja lopulta päädyin istuskelemaan kahvilaan kirja seuranani. Join teetä, söin raparperikakkua ja luin kurkkua kuristavaa (vaikka ei ehkä kirjalliselta anniltaan mitä mahtavinta) Chris Cleaven teosta Poikani ääni. Välillä unohduin tuijottamaan ikkunan läpi kadulla kulkevia ihmisiä.

Tuntui siltä, kuin olisin pidättänyt hengitystäni ja taas alkanut vetämään pitkiä ja rauhallisia hengenvetoja. Tulin kotiin, suukotin poikiani ja loikoiltiin koko perhe olkkarin lattialla.

Eilen lähdin koiran kanssa iltalenkille kymmenen jälkeen, kun muut olivat jo menneet nukkumaan. Tarkoitukseni oli tehdä lyhyt pissatuslenkki, mutta päädyinkin kulkemaan aina vielä yhden kadun ja korttelin, lopulta seisoin Näsijärven rannalla. Päästin koiran vapaaksi ja siinä yhdessä tuijoteltiin järvelle ilta-aurinkoa ihmetellen.

Nyt olen taas paljon enemmän balanssissa. En voi olla ihmettelemättä, että mistä kummasta se huono omatunto oman ajan tarpeesta välillä kumpuaa, vaikka en edes pidä terveä itsekkyyttä ollenkaan huonona asiana. Jostain ääneen sanomattomasta yhteiskunnallisesta ihanteesta sen täytyy tulla. Minä olen aina ollut sellaista tyyppiä joka välillä vetäytyy hetkeksi omiin oloihinsa, miksi se siis olisi toisin kun olen äiti. Miten 2000-luvulla voi vielä vallita sataprosenttisesti pelkästään perheelleen omistautuneen äidin äitimyytti? Sillä jostain tällaisesta se omatunnonpistokseni varmaan kumpuaa, että miksi tarvitsen välillä sen hetken olla yksin. Toki perheeni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta uskon vakaasti, että poikanikin on onnellisempi kun hänen äitinsä on virkistynyt ja jälleen sataprosenttisen läsnäoleva niiden omien hetkien ansiosta. 

 

Kommentit (30)
  1. No pakkohan siitä oli tykätä, olihan se todella jalat-maassa -henkinen 🙂 Vaikka niinkun juteltiin, olihan siinä klikkinsäkin, mutta aika vähän sitä liiallista tiedostamista siinä mun lopulta oli. 

    Joten kiitos, koskas haluaisit sen takaisin?

    1. *mun MIELESTÄ. Hohhoijaa. Kukas se keittikään hilloja vielä viime yönä kahden aikaan?

  2. Nythän mä tajusin, miksi olen tällä kertaa (toistaiseksi) onnistunut niin hyvin noudattamaan juoksuohjelmaani: sehän tarkoittaa sitä, että kolme kertaa viikossa lenkille lähtiessäni pääsen samalla nauttimaan omasta ajasta! 😀

    Huolimatta siitä, että rakastan perhettäni ja että lapseni on minulle kaikki kaikessa, se oma aika vain on tosi tärkeää. Muhun kolahti eniten tämä lause sun jutussa: ”Minä olen aina ollut sellaista tyyppiä joka välillä vetäytyy hetkeksi omiin oloihinsa, miksi se siis olisi toisin kun olen äiti.” 

    Niin totta! Oma aika on aina ollut mulle tärkeää, eikä se tärkeys ole mihinkään kadonnut vain siksi, että olen äiti. Mulla on sitä omaa aikaa ollut vauvan synnyttyä vasta vähän, lähinnä sitä edustaa nuo iltalenkit vauvan mentyä nukkumaan, koska meidän vauva (tai eihän se mikään vauva ole enää vaan yksivuotias taapero) alkaa vasta nyt olemaan sen oloinen, että sitä voisi viedä hoitoon vaikkapa mummilaan ilman että jatkuvaksi vierastus- ja eroahdistusitkuksi menisi koko touhu. Mutta olen huomannut, että kun oon saanut sitä omaa aikaa vähän, haluan sitä enemmän ja enemmän…eikä sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kunhan saa hetken hengähtää ilman, että tarvitsee vahtia joka paikkaan taapertavaa vintiötä.

    Ensimmäinen yö erossa taaperosta on myös tulossa vielä tämän kuun puolella, hui! 🙂

    1. Eli juoksukoulu on hyvä idea 😀 (juuri tossa ylempänä siitä mainitsin!)

      Täällä myös maanantaina se eka yö ilman neitiä tulossa, A P U A 😀

      1. Ja samat sanat sulle myös, hyvin tulee menemään ihan varmasti! 🙂 Muista rentoutua, nauttia ja nukkua! Kyllä ne sitten soittaa jos joku hätä tulee. 😉

    2. Heheh joo kuulostaa tutulta, kuntoiluun saa kummasti uutta innostusta kun se tarkoittaa hetkeä jolloin on vastuussa ihan vaan itsestään! 😀 On tosi kivaa kuulla että muutkin jakavat näitä samoja fiiliksiä, kun niin usein vaan joka paikassa vahvistetaan sitä superäiti-myyttiä, mikä saa ainakin minut ahdistuneeksi.

      Ja ensimmäinen yökyläreissu menee varmasti tosi hyvin, älä stressaa vaan nauti! (Äläkä tuijota koko ajan kännykkää ja kysele ”pitäisköhän niille soittaa” niinkuin minä silloin joskus tein, hehe) Meillä asuu isovanhemmat sen verran kaukana että ihan yökylään viedään hoitoon ehkä parin kuukauden välein, menojen mukaan joskus useammin, ja aina on sujunut tosi loistavasti. Poika on myös nukkunut aina kuin tukki isovanhempiensa välissä, eikä mamit usko millään  että poika nukkuisi ikinä huonosti! 😀 On myös tosi kivaa että lapset pääsevät pienestä asti viettämään aikaa myös isovanhempiensa tai jonkun muun läheisen aikuisen kanssa, ja muodostamaan läheisiä ja turvallisia suhteita myös johonkin ”ulkopuoliseen” aikuiseen.

      1. Meillä tulee kummit hoitamaan lasta meille, kun me lähdemme hääpäivän viettoon Naantalin kylpylään, tosin vasta loppukuusta. Vasta illemmalla mennään ja heti aamusta tullaan takaisin mutta silti hiukan jännittää, kun tuo taapero on ollut niin kova vierastamaan, mutta toisaalta, kummitätiään eli mun siskoa se ei ole vierastanut koskaan. Ja mun siskolla on kaksi omaa lasta (joita taas hoitaa tuon ajan mummi) eli eiköhän se pärjää 😀 silti veikkaan, että aika usein täytyy kännykkää kurkata ja varmistaa, ettei ole tullut mitään apua-ei-me-pärjätä -viestejä…(ja veikkaan myös ettei niitä tule yhtään :)).

        Mäkin kuulin just yhdeltä tutulta, että niiden lapsi, joka Ei Nuku Koskaan, nukkui koko yön putkeen ollessaan isovanhemmillaan hoidossa! On se jännä juttu 🙂

        Oon itsekin sitä mieltä, että on tärkeää saada myös niitä muita läheisiä suhteita turvallisiin aikuisiin, ja onneksi niitä meidän lähipiirissä paljon onkin.

        1. No hei sun sisko kahden lapsen äitinä ihan varmasti handlaa homman! 😀 Ja jos kerran teidän napero ei ole ikinä edes häntä vierastanut niin ei ole mitään syytä ettei sujuisi hyvin. Joten ei muuta kuin onnea hääpäivänne johdosta ja ihanaa kylpylälomaa! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *