Menestymisestä ja sitoutumisesta

”En kunnioita paljoakaan lahjakkuutta. Vain sillä on merkitystä mitä sillä tekee.” (Martin Ritt)

Moni toteaa: ”Kyllä minäkin kirjottaisin/tanssisin/näyttelisin mielelläni, jos olisin tarpeeksi lahjakas.” Mutta milloin ihminen oikeastaan on tarpeeksi lahjakas? Onko lahjakkuutta edes olemassa? Mielestäni ennemminkin voitaisiin puhua halusta, motivaatiosta, päättäväisyydestä ja innokkuudesta, toki joissakin tapauksissa myös tuurista, edellytyksistä ja resursseista.

Julia Cameron, jonka oppeihin luovuudesta olen viimeaikoina tutustunut, puuskahtaa kirjassaan Tyhjän paperin nautinto – Tie luovaan kirjoittamiseen: ”Älä huolehdi lahjakkuudesta, kirjoita vain!” ”Mutta entä jos sotkeudun mutaan?” Opetuslapsi kysyy. ”Sotkeutumista ei voi välttää”, vastaa Cameron.  ”Äh”, toteaa opetuslapsi. 

Niin. Äh. Sitähän se on, tekemistä, tekemistä vaan. 

”Totuus on, että jos haluat kirjailijaksi (tai miksi nyt sitten haluatkin, toim. huom.) ja olet valmis tekemään työtä tavoitteesi eteen, mahdollisuutesi paranevat, eivät huonone. Sillä hetkellä kun alat kirjoittaa, mahdollisuutesi tulla kirjailijaksi kasvavat sadalla prosentilla ja jos jatkat kirjoittamista, kirjoituksiasi julkaistaan. Mutta mikäli keskityt julkaisemiseen, kirjoittamisesi todennäköisesti kärsii. Älä pysähdy odottamaan vastausta, pidä vauhtia yllä.” 

 

 

Harva meistä saa mitään ilmaiseksi. Menestyminen vaatii uskallusta, työtä, päättäväisyyttä ja sitoutumista. Ennen kaikkea sitoutumista.

”Jos ajatellaan kaikkia aloitteellisia tai luovia tekoja, on olemassa yksi perustava totuus, jonka unohtaminen tuhoaa lukemattomia ideoita ja loistavia suunnitelmia: Sillä hetkellä, kun ihminen todella sitoutuu tekemään jotakin, sallimuskin astuu mukaan.”

Näin on todennut vuorikiipeilijä William Hutchinson Murray, joka järjesti retkikuntia ”vastoin kaikkia todennäköisyyksiä”. 

Uskoisin että sitoutuminen on se syy, miksi pidän esitysten tekemisestä. Vaikka tanssiminen tai teatterin tekeminen ”ihan huvikseen” onkin ihan mukavaa, on tunnelma ihan erilainen silloin kun valmistellaan esitystä ja ollaan sitoutuneita yhteiseen päämäärään. Koska kukaan porukasta ei halua mokata esityksessä ja ”olla ihan paska” yleisön edessä, panostavat kaikki ihan eri tavoin kuin silloin kun esimerkiksi vain improillaan yhdessä. Itseään ei tarvikse myöskään motivoida erikseen. Tanssitunnille meneminen on oma valinta, mikäli vain treenataan itseä varten, mutta jos treenataan esitystä varten, kyse ei enää ole itsestä, vaan koko produktion onnistumisesta.  Esitysproduktioon sitoutuminen tavallaan siis helpottaa valinnan taakkaa. Koska vaihtoehtoja mennä tai olla menemättä ei ole, ei tarvitse myöskään käyttää energiaa valintojen puntaroimiseen. Sitoutuminen helpottaa elämää joka puolelta tulevan vaihtoehtotulvan keskellä. 

Itseään voi ”huijata” sitoutumaan asettamalla deadlineja, tekemällä työsopimuksen työnantajan kanssa (se melko tavallinen tapa) tai sopimalla vaikkapa kirjoittajatreffit kaverin kanssa joka torstaille ja kirjoittaa tuolloin kaksi tuntia tauotta. 

 

 

Joskus sitoutuminen johonkin asiaan voi olla abstraktimmalla tasolla, esimerkiksi jonkin taidon lisäämistä opiskelemalla. Lopputulos voi olla niin epämääräinen omissakin mielikuvissa, että se vaatii joidenkin konkreettisten välitavoitteiden asettamista. Voi myös olla vaikea sitoutua johonkin asiaan, jos oma usko asiaan, itseen ja omiin kykyihin horjuu. Esimerkiksi itse koin aika usein teatterikoulussa painetta ja ahdistusta siitä, että tulenkohan ikinä elättämään itseäni näillä hommilla ja löytämään paikkaani ammattikentällä. Tämä murehtiminen söi jaksamista ja motivaatiota ja aloin nähdä kaiken teatterin tekemisen jotenkin turhana harrasteluna. Lopulta olin niin epämotivoitunut, että opinnot jäivät kesken moneksi vuodeksi. Teatterin tekemistä en kuitenkaan lopettanut, vaan jokin veti minua esitysprosessien ja ohjaamisen pariin jatkuvasti. Koska kuitenkin pidin niin kovasti teatterin tekemisestä, päätin suorittaa opintoni loppuun ja hain uudelleen kouluun. Päästyäni sisälle toiseen saman alan opinahjoon, päätin sitoutua valmistumaan ja saattamaan opintoni loppuun ja olla murehtimatta valmistumisen jälkeisiä asioita. Se oli hyvä päätös, sillä silloin sain paremmin pistettyä energiani olennaiseen eli opiskeluun. 

Nyt kun yritän työllistää itseäni pikkuhiljaa teatterin ja draaman tekemisellä, eikä se ole mitenkään erityisen ongelmatonta, on ollut taas pakko kehitellä uusia tapoja sitoutua että pääsen alalla eteenpäin. Sitoutuminen estää minua suinpäin vaihtamasta alaa ”järkevämpään”.  Olen sitoutunut siihen, että jatkan teatterin tekemistä ja taitojeni syventämistä (ja taitojen jakamista) aktiivisesti siitä huolimatta, vaikken heti saisikaan siitä elantoani. Olen konkreettisesti sitoutunut tekemään juttuja ilmaiseksi, jotten heittäisi koulussa oppimiani taitoja hukkaan. Olen tavallaan naimisissa omien valintojeni, taitojeni ja koulutukseni kanssa. Eikä minulla ole sinällään mitään sitä vastaan, sillä rakastan teatterin tekemistä ja saan siitä kovasti energiaa. Alan olisi toki varmasti voinut valita ”järkevämminkin”. Toisaalta en tiedä olisiko ollut järkevää valita alaa, joka tuntuisi vain kakkosvaihtoehdolta. Onneksi uusia mahdollisuuksia soveltavan taiteen kentällä tulee jatkuvasti lisää ja soveltavan taiteen merkitys (tai ylipäänsä kulttuurin ja taiteen merkitys ihmisen elämässä) aletaan pikkuhiljaa oivaltaa laajemmaltikin. 

”Siinä vaiheessa kun itse sitoudut, sallimuskin astuu mukaan. Ensiksi sitoudumme me, sitten sitoutuu maailmankaikkeus. Me olemme syy, maailmankaikkeus toimittaa seurauksen.”

Toki sitoutuminen vaatii jääräpäisyyttä. Jos mitään ulkoisia kannustimia ei tule, täytyy itse vain kuitenkin jaksaa uskoa ja uurastaa. Tämä tietysti edellyttää sitä, että painiskelet sellaisen asian kanssa, josta aidosti ja oikeasti pidät ja jonka koet merkitykselliseksi. Ei ole haihattelua, jos haluaa tehdä sellaista työtä, josta pitää, mutta haihattelua on, jos kuvittelee, että se olisi aina helppoa, kivaa ja vaivatonta ja että asiat tapahtuisivat hetkessä ja ilmaiseksi.  On tärkeää, että pitää itsensä aktiivisena eikä päästä itseään putoamaan ahdistuksen kuiluun.

 

 

Cameronin mielestä suurin uhka taiteilijalle tuntuvat olevan ”uskomukset jotka liittyvät taiteilijan asemaan kulttuurissamme: Elä kärsimyksen täyteinen elämä ja kuole varattomana katuojassa.” Kuitenkin taiteilijalle maksetaan tekemästään työstä samoin kuin maksetaan muillekin. Tärkeintä Cameronin mielestä on päättää että ”kirjoitamme (tai mikä intohimon kode sitten onkin) kaikesta huolimatta ja toiseksi se, että toimitamme teoksemme toisten ulottuville tapahtui mitä tahansa, maksetaan siitä tai ei.   ”

”Pohjimmainen syy, miksi emme kirjoita (tanssi, laula, näyttele jne.) on se, että emme katso meillä olevan oikeutta siihen. Toisaalta katsomme, että taiteen tekeminen on liian hankalaa ja kaikki todennäköisyydet ovat meitä vastaan ja toisaalta ajattelemme, että  tämä on liian mukavaa ja kivaa ja nautin tästä liikaa, että minulla olisi oikeus tehdä tätä. Mutta mitä pahaa on nautinnossa?  Miksi sen tekeminen mistä pidämme olisi jotenkin väärin? Useimmiten sen tekeminen on nimenomaan oikein.”

Muistan kun eräs tuttavani kerran tuskaili että hänen opiskelemansa ala on niin kamalan tylsä. Kysyin miksi hän sitten edes opiskelee tuolle alalle. Hän tokaisi: ”Eivät kaikki voi olla taiteilijoita!” Kysymys kuuluu, haluavatko kaikki olla ammattitaiteilijoita? Eivät varmastikaan. Jotkut haluavat olla lääkäreitä, jotkut toimittajia, jotkut palomiehiä. Ei heillekään sanota, ”et sinä voi haluta olla lääkäri, koska kaikki eivät voi olla lääkäreitä”. Ihmiset ihan luonnostaan arvostavat ja haluavat eri asioita. Toki on myönnettävä, että taiteilijan usein pitää nähdä enemmän vaivaa työllistääkseen itsensä ja suuri osa taiteilijan työpäivästä meneekin itsensä markkinointiin ja rahoituksen etsimiseen. Omia valintoja on myös jatkuvasti perusteltava ulkomaailmalle. Sen varmasti jokainen alan valinnut tietää jo kouluun hakiessaan. 

Luulisin kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on tarvetta olla luova ja myös tehdä taidetta ja olla osa yhteisöä. Siksi soveltavalla taiteella on tilausta. Mutta siitä kirjoitan lisää myöhemmin. 

Jutun pointti siis on, joskus päämäärätön haahuilu on ihan hauskaa, mutta elämässä eteenpäin pääsee, kun tekee valintoja ja sitoutuu muutamaan asiaan kerrallaan. Silloin syntyy valmista ja silloin asiat muuttuvat merkityksellisiksi. Kestolla ei sinällään ole merkitystä, kyse voi olla kaksi kuukautta kestävästä lenkkeilyprojektista, kahden vuoden opinnoista tai vaikkapa siitä, että lupaa itselleen kirjoittaa joka toinen päivä blogiin uuden tekstin. 

 

(Kursiivilla olevat lainaukset Julia Cameronin kirjasta Tyhjän paperin nautinto – Tie luovaan kirjoittamiseen, jollei toisin mainita)

Valokuvat: Joonas Kauhanen ja minä