Sopivassa määrin inputtia ja outputtia

Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin se, että on paljon taitoa ja tietoa mutta ei mitään keinoa eikä mahdollisuutta kanavoida taitojaan eteenpäin. Pitkään jatkuneet opinnot, kurssia kurssin perään, seminaarit ja hankkeet, opinnäytetyöt ja valmistumiset, kaikkia näitä takana mutta ei tietoakaan, mihin niitä taitoja valmistumisen jälkeen käyttäisi. Monille tämä on tuttu tilanne. Taitojaan ei pääse jakamaan ja jalostamaan eikä näyttämään missään, jonka seurauksena moni päätyy jälleen takaisin koulun penkille hankkimaan yhä uusia ja uusia taitoja tai vaihtoehtoisesti työhön, jossa ei pääse taitojaan todentamaan. 

 

 

Toisaalta myöskään se, että on jatkuvasti antavana osapuolena, eikä ikinä ehdi opiskella ja ammentaa uutta tietoa, on epäkiitollinen tilanne. Monille opettajielle tämä on tuttua. Tunnen eräitäkin pedagogeja, jotka eivät ole pitkään aikaan toimineet itse kentällä, eivätkä myöskään ole päivittäneet taitojaan. He opettavat ja opettavat mutta eivät itse opiskele mitään. Outputtia siis jatkuvasti, inputtia ei lähes ollenkaan. Tästä kärsivät pidemmän päälle niin opiskelijat kuin lopulta myös opettaja itse. 

Tämä kuplassa eläminen on vaarana tapahtua myös teatteriohjaajalle, jollei hän pidä varaansa. Ohjaaja saattaa työskennellä vuosia tekemällä esityksiä omalla tyylillään ja omista lähtökohdistaan ilman, että koskaan esimerkiksi itse esiintyisi muiden jutuissa taikka toimisi esimerkiksi toisten ohjaajien assarina. Monelle ohjaajalle oman ammattitaidon avartaminen tekee hyvää. (Ja monet toki jatkuvasti ammattitaitoaan kehittävätkin.)

Input ja output olisi jokaisen yksilön kohdalla oltava tasapainossa. Esimerkiksi tekstistä tulee puisevaa, jos kirjoittaja vain kirjoittaa ilman mitään muuta elämää. Tarvitaan kokemuksia, haasteita, sosiaalista elämää, taide-elämyksiä ja arkea. Ilman niitä ei ole mitään mistä kirjoittaa ja elämä kaventuu todella suppeaksi. Ja mistä muusta ihminen ammentaa inspiraatiota ja intoa kuin ympäröivästä elämästä? 

 

 

Tuntuu, että nykymaailmassa toiset kouluttavat itseänsä jatkuvalla syötöllä pääsemättä koskaan oikein toteuttamaan taitojaan ja ammattiaan työelämässä  ja toiset taas riistokäytetään ennen aikojaan loppuun. Ensimmäiset kokevat katkeruutta ja turhautumista, jälkimmäiset riittämättömyyttä, loppuun palamista ja tylsistymistä. 

Ehdottaisinkin seuraavaa. Kaikki ne, jotka ovat olleet yli 10 vuotta ainoastaan outputtaamassa taitojaan, voisivat nyt siirtyä suosiolla inputtaamaan itseään, sivistymään koulun penkillä, hankkimaan lisäinspiraatiota ja heittäytymään uuteen ja ne jotka ovat vaan inputanneet vuositolkulla ja kurssittaneet itseään sielunsa kylliksi, voisivat nyt päästä työelämään kokeilemaan siipiään ja kasvattamaan kokemusta jakamalla vihdoin sitä tietotaitoa, jota ovat itseensä keränneet. Voitaisiinko tällainen systeemi toteuttaa tässä pian, noin vuoden sisään?