Ei se laatu vaan se määrä
Ajattelin kirjoittaa vähän kirjoittamisesta ja ylipäänsä taiteen tekemisestä. Tai no, loppujen lopuksi tämän voi soveltaa mihin tahansa itselle tärkeään ja mielekkääseen tekemiseen. Olen nyt lukenut Julia Cameronin kirjaa ”Tyhjän paperin nautinto”. Tuota kirjaa on suositeltu minulle luettavaksi muun muassa dramaturgian kurssilla jo kymmenen vuotta sitten. Mutta vasta nyt on tullut tartuttua siihen. Cameron kirjoittaa kirjoittamisesta ja rakkaudesta kirjoittamiseen, mutta yhtä hyvin noita ajatuksia voi soveltaa vaikkapa tanssimiseen, näyttelemiseen, espanjan opiskeluun, sosiaalisiin taitoihin tai laulamiseen.
Yksi omaa ajatteluani ehkä ravisuttavakin ajatus on ajatus määrästä laadun sijaan. Toki olen viime vuosina myös itse oivaltanut vihdoin sen, että useimmiten tärkeämpää kuin se MITEN HYVIN jonkin asian tekee on se että YLIPÄÄNSÄ TEKEE ja tekee säännöllisesti ja tarpeeksi usein.
Esimerkiksi tanssimisen opetteleminen, ei se aina ole niin laadukasta se jälki eikä kuulukaan olla. Oikeastaan mitä enemmän ajattelee laadukasta jälkeä, sitä vähemmän tulee tanssittua, sitä vähemmän oppii uutta ja sitä vähemmän saa aikaan laadukasta jälkeä, mikä on paradoksaalista. Cameron kirjoittaa jotenkin näin: ”Anna maailmankaikkeuden huolehtia laadusta ja huolehdi itse määrästä.” Tuo on minusta hyvin viisas ja lohdullinen ajatus. Mitä enemmän jonkin asian parissa puuhaa, sitä enemmän siitä nauttii ja laatu tekemiseen tulee nautinnon, ”johdatuksen” tai ”flown” kautta. Mitä enemmän kirjoitat, sitä helpompaa se on ja sitä enemmän siitä nautit ja siihen keskityt ja jälki on sitten sen mukaista. Jos taas lähdet heti tuottamaan lopputulosta ja yrität luoda heti hyvää jälkeä täydellinen tulos mielessäsi, luultavasti alat välttelemään tekemistä, kasaat itsellesi hirveitä paineita, ahdistut ja luovutat. Se, että vaan ryhtyy tekemään vailla minkäänlaisia odotuksia ihan vain tekemisen ilosta, on tärkeintä.
Huomasin tämän konkreettisesti lopputyötäni tehdessä. Vaikka olen pitänyt itseäni nuorempana hyvänä kirjoittajana, on kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut kirjoitettua todella vähän. Olin ehkä ajatellut, että lopputyön kirjoittaminen on minulle ihan helppo nakki, mitä se ei ollutkaan. Yritin aluksi luoda sellaista tekstiä, johon olisin heti tyytyväinen ja tein muutenkin kirjoittamisesta todella juhlavaa. Jossain vaiheessa kirjoittaminen sitten jo ahdisti niin paljon, että oli pakko muuttaa strategiaa. Aloin vaan kirjottaa, ihan mitä mieleen tuli, pieninä palasina ja joskus ihan vaan ajatusvirtanakin. Useita noita pätkiä, joita kirjoitin ajatusvirtana, ei lopputyöhön jäänyt, mutta ilman sitä vaihetta en olisi päässyt eteenpäin. Mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän sain lopulta luotuakin sitä ”valmiimpaakin tekstiä”. Osaa tekstistä piti muokata paljonkin, mutta muokkausprosessin myötä syntyi myös uusia ajatuksia, josta taas pystyi tuottamaan helpostikin tekstiä. Loppuvaiheessa kuin ihmeen kaupalla, ”valmista tekstiä” tuli ihan vaan istumalla alas ja aloittamalla kirjoittamaan. Tekstin tuottamiseen sisältyy monenlaista vaihetta. Se on tekemistä ilman sen kummepaa mystiikkaa. Tekeminen, tässä tapauksessa konkreettinen kirjoittaminen, ruokkii ajatuksia ja toisinpäin. Mutta ilman tuota tekemistä, ei synny valmista.
Olen päättänyt muutenkin elämässäni lisätä asioiden määrää miettimättä yhtään laatua. Jollekulle toiselle tämä ajatus voi olla hassu, mutta minulle, joka yritän aina ja joka paikassa pyrkiä liiankin täydelliseen ja hallita elämääni joka suhteessa, olisi terveellistä vain enemmän mennä ja tehdä asioita, joista nautin ja joista opin uutta kuin liiaksi valikoida ”onko tämä nyt mun juttu” tai että ”en ole vielä tarpeeksi hyvä tässä” ja siksi jättää monta hyvää asiaa väliin.
Toinen tärkeä ajatus on se, ettei kirjoittaminen ole uusien asioiden keksimistä vaan maailman, havaintojen, muistojen ja ajatusten ylöskirjaamista. Sinun ei tarvitse keksiä mitään, kunhan vain kirjoitat mitä mielessäsi liikkuu ja annat ajatusten viedä asiaa eteenpäin. Väkisin ei tarvitse mitään keksiä, koska maailmassa ovat asiat jo olemassa. Senkun vain kirjaat ylös. Luova ja yllätyksellinen tämä prosessi silti on, koska ikinä aloittaessa ei voi tietää, mitä paperille (tai koneelle) lopulta ilmestyy. Kirjottaminen kuten mikä tahansa luova prosessi, yllättää useimmiten. Ja jos se ei yllätä, ei kai sekään niin vaarallista ole.
Kolmas asia on ”uskottavuuskriisi”. Missä vaiheessa voit pitää itseäsi kirjalijana, näyttelijänä, ohjaajana tai tanssijana? Onko se jokin koulutus, onko se X määrä julkaistuja romaaneja, onko se julkinen maine ja tunnustus ja kuuluisuus? Cameron sanoo, että mitä enemmän tunnustusta saa, sitä korkeammalle rima nousee. ”No en voi sanoa itseäni vielä kirjailijaksi, koska olen julkaissut vasta pari romaania”, ”No en ole oikea teatteriohjaaja, koska ohjaan esityksiä aina ilman palkkaa, vaikka olenkin ohjannut jo 30 hienoa esitystä” jne. Loppujen lopuksi tässäkin voi ajatella määrää. Mikäli käytät vuodesta yli puolet ohjaamiseen ja teatterin tekemiseen, olet ohjaaja, mikäli kirjoitat paljon, olet kirjailija/kirjoittaja, mikäli jokin asia on sinulle tärkeä ja käytät siihen paljon aikaa, miksi pitäisi odottaa tunnustusta ainoastaan ulkopuolelta? Palkka ei voi sanella kaikkea, maine ei voi sanella kaikkea. Jos joku haluaa kutsua itseään ”taiteilijaksi” tehtyään yhden visuaalisen installaation kotinurkkaansa, kutsukoon. Itse kuitenkin ajattelen, että asia on verrannollinen siihen mihin ihminen pääasiassa aikansa käyttää. Voin toki kutsua itseäni teatteri-ilmaisunohjaajaksi jos minulla on siihen koulutus olemassa. Mutta jos nyt 10 vuotta tekisin kaikkea muuta kuin toteuttaisin tuota ammattia, en ehkä vuonna 2026 haluaisi kutsua itseäni sillä nimikkeellä. Toisaalta taas, mikäli teen teatteri-ilmaisun ohjausta 30 tuntia viikossa ja vaikka minulla ei olisi siihen koulutusta, kutsuisin itseäni teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.