Töppöhörö

Matti Nykänen ja Tony Halmekin ovat 30 miljoonan vuoden kehityksen tulosta. Viisas ihminen, Homo sapiens; ei ehkä heti tule tuo sanapari mieleen, kun nykyihmistä ajattelee. 

Ihminen on aikain saatossa noussut seisomaan jaloilleen, oppinut käyttämään yläraajojaan, oppinut puhetaidon, viljelytaidon, kirjoitustaidon.  Ja mihin näitä taitoja nyt käytetään? Muiden ihmisten kyttäämiseen, kahdehtimiseen, nettivihapuheeseen, sohvalla lojumiseen, punttisalilla raudan nosteluun, viinan juontiin ja uskonasioista sotimiseen. Voisiko näitä ”viisaan ihmisen” aivoja ja kroppaa käyttää kenties hieman jalostuneemminkin?

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Töppöhörö on pääosin yhden miehen, Vikin (Jarkko Lahti) monologi. Ihan aluksi valtava puheen määrä hieman ärsyttää. Ylipäänsä en ymmärrä, miksi teatteriesityksissä pitää puhua niin jumalattomasti (ja niin kovaa). Mutta sitten koitan unohtaa omat ennakkoluuloni ja ylikriittisen ohjaajan äänen itsessäni ja keskittyä sisältöön.

Töppöhörön päähenkilöstä heijastuu kierolla ja känteisellä tavalla Juha Hurmeen ihmiskuva. Hurme on sivistynyt, kieltä ja kirjallisuutta rakastava, humaani ihminen, joka junttipäähenkilönsä kautta tuo esille, että ihminen on todellakin velvollinen käyttämään aivojaan. Velvollinen siksi, koska siihen ylipäänsä on mahdollisuus. Aivojen käyttämättömyys on silkkaa kapasiteetin ja voimavarojen hukkaan heittämistä. Tämän esityksen nähtyäni sain itsekin pienen muistutuksen siitä, että oikeasti haluan kehittää itseäni ihmisenä ja ajattelijana, tekijänä ja kokijana. Olisihan surullista, että tähän asti ihminen on jokseenkin kehittänyt itseään, kulttuuria, taidetta ja tiedettä ja sitten kaikki kehitys pysähtyisi persuihin. 

 

Kuvassa Alina Tomnikov ja Jarkko Lahti. Kuvaaja Tuomo Manninen.

 

”Taide oli valmis jo sata vuotta sitten!” julistaa Viki ja yleisö repeilee. ”Suomi pitää pitää Suomena, miehet miehinä, naiset naisina ja kaikkien pitäisi asua maalla!” ”Luomu on huijausta! Minä ainakin syön ehtaa, tehotuotettua sikaa! Minä en välitä mitä se sika syö, minä välitän vain siitä mitä minä syön!” Suurinpiirtein näin replikoi Viki, työtön ja kaljaan menevä kolmevitonen mies, jonka päivä kuluu raisistisia nettikommentteja kirjoitellessa, naapuria kyttäillessä ja kadehtiessa ja omia muniaan kaivellessa. Vikillä on mielipide kaikesta. Hän tietää olevansa viisas ja oikeassa.  

Jännä ristiriita esitykseen syntyy siitä, että Viki puhuu huoliteltua sivistyneen ihmisen kieltä muodollisesti mutta sisältö on lähes täyttä potaskaa, persumaisella logiikalla kuorrotettua junttipuhetta. Hurme ei ole halunnut tehdä Vikistä täyden idiootin perikuvaa ja vastenmielistä ja löysää hahmoa, vaan yleisökin näkee hahmossa tämän ”piilevän kehityskelpoisuuden”. Persumaisissa kommenteissa on helppo nähdä jonkinlaista sisäistä logiikkaa. Halu selkeyteen ja yksinkertaisuuteen on hyvin ymmärrettävää. Huoliteltu kieli tuo esitykseen hieman kohotusta. Ehkä yleisö ei jaksaisi seuratakaan esitystä, jos joutuisi 90 minuuttia kuuntelemaan löysää ja liian realistista arkipuhetta. Tai no, ehkä jaksaisi, mutta se olisi sitten eri tyylilaji. Hahmossa on siis jännästi kaksi puolta, sivistynyt Hurmeen kertojan ääni (sekä tietysti Jarkko Lahden kertova ja ketterä näyttelijä) ja sitten se Vikin persuääni. Lisäksi Hanna Brotherus on tehnyt  Jarkko Lahdelle erittäin sujuvasti teksin kanssa yhteen soljuvan koreografian, jonka Lahti toteuttaa ketterästi ja vaivattomasti. 

Esityksen aikana tapahtuu jonkinlainen kehitystarina. Sitä on avittamassa yht´äkkiä säkistä, jossa pitäisi olla alennuksesta ostettu sika, ilmestyvä sivistyksen sanansaattaja, venäjää ja karjalan murretta puhuva Helinäkeiju (Alina Tomnikov). Viki kokee ehkä jonkinlaisen delirium-valaistuksen keijua kuunneltuaan. Keiju käy läpi karjalan murteella  koko ihmisen kehityshistorian. Hän selittää Vikille juurta jaksain asiaa viljelyn synnystä, aivojen ja kulttuurin kehittymisestä sekä uskontojen hidastavasta vaikutuksesta lajin kehitykseen. Lopulta hän saa Vikin tajuamaan, että ihmisen kuuluu kehittyä edelleen, jalostaa itseään, koska se on lajiominaisuus. Suurin muutos Vikissä tapahtuu, kun hän lopulta mustavalkoisen paasaamisen sijaan, myöntää, että hänellä on todella paha olla ja että hän on yksin ja katkera. Taustalla on jätetyksi tuleminen, töppäilyjen ja mustasukkaisuudesta johtuvan aggressiivisen käyttäytymisen seurauksena saatu vankilatuomio, sadan tonnin velka, lähestymiskielto ex-vaimoon ja omiin lapsiin, työttömyys sekä liiasta alkoholin käytöstä johtuva rasvamaksa. Mitään tulevaisuudennäkymiä Viki ei elämässään näe. Tämän myöntäminen ja toden puhuminen on Vikille kuitenkin eräänlainen katharsis. Hän tajuaa, että hän kuitenkin hengittää, puhuu, kävelee ja on ylipäänsä hengissä. Hänelläkin on mahdollisuus muuttua.  Ja siitähän on hyvä lähteä. 

 

Kuvassa Jarkko Lahti. Kuvaaja Tuomo Manninen.

 

Juha Hurmeen ja Jarkko Lahden yhteisestä ideasta syntynyt projekti Töppöhörö lähti ihmetyksestä. ”Mistä näitä tyypejä oikein tulee?” ”Mikä on näiden tausta ja mistä nämä niin vahvat mielipiteet kumpuavat?” Projekti lähti aidosta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta, halusta ymmärtää. Esitys onkin hyvin ymmärtävä, lämmin ja humaani. Vaikka itse pidän useimmiten enemmän visuaalisemmista ja Tabun (Kristian Smeds ) ja Tavallisuuden aaveen (Saara Turunen) kaltaisista ”härömmistä” jutuista, oli tämä kuitenkin hyvä nähdä. Onhan hyvä käydä katsomassa erilaisia esityksiä ja sellaisiakin, jotka eivät nyt välttämättä ole sitä ihan ominta tyylilajia. Tämä esitys oli tavallaan täysi vastakohta Smedsin Tabulle, joka pelasi visuaalisuudella ja musiikilla. Tässä pääpaino oli sisällössä, tekstissä ja näyttelijäntyössä. Valaistus oli pääasiassa kokoajan sama, musiikkia oli vain hieman lopussa, kun Viki intoutui soittamaan huuliharppua. Suuri lava ja suuri teatteri korosti ihmisen pienuutta ja yksinäisyyttä. Mitään teknistä kikkailua ei kiertueellekin sopivassa esityksessä ollut. Lavasteena oli ainoastaan muutama tyhjä kaljakori ja valtavan kokoinen tuoli. Ehkä tämä on alunperin tehtykin kiertue-esitykseksi?

Harmitti vähän, että katsomossa oli (parvella) paljon tyhjiä paikkoja. Tämä oli kuitenkin viimeinen näytös, niin olettaisi katsomon olevan täysi. Vaikka tämä esitys ei hirveästi mitään uutta tarjoa, eikä välttämättä ohjauksellisesti ole mitenkään kovin järisyttävä tapaus,  olen sitä mieltä, että sillä on kuitenkin paikkansa. Voisin kirjoittaa esityksestä hyvinkin kriittisesti, mutta mielestäni hyvä-huono -akseli pitäisi taiteesta puhuessa unohtaa kokonaan. Vikin loppumonologi oli koskettava ja samastuttava. Ihmisen ei ole hyvä jäädä yksin kaivelemaan muniaan neljän seinän sisälle. Ihminen ei ole tarkoitettu lojumaan ja pysähtymään ja junnaamaan paikoillaan. Se ei tee hyvää, ei ihmiselle itselleen eikä ympäröivälle yhteiskunnalle, jonka osa ihminen on. Ja olisihan surullista, jos ihmisen tähänastinen kehityshistoria pysähtyisi Tony Halmeeseen. 

 

Kuvassa Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kuvaaja Tuomo Manninen. 

 

Töppöhörö, Kansallisteatteri

Käsikirjoitus: Juha Hurme

Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus

Esiintyjät:  Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov