Traaginen torstai

What do french people call a really bad thursday? – A trajeudi.

He heh. Tää puujalkavitsi tuli todeksi reilu viikko sitten.

Olin tapani mukaan kiirehtimässä metroon ja kun näin sen saapuvan asemalle, pistin tietysti portaissa juoksuksi. Päätin oikein hypätä kaksi askelta kerralla ja hupsista, nilkka rasahti ihan kunnolla varmaan alemmalle portaalle asti. Pienessä shokkitilassa onnistuin hyppäämään metroon sisälle. Istuin alas ja yhtäkkiä se iski – olin oksentaa kivusta. Laitoin varovasti käden kengän sisälle ja nilkka oli jo puolessa minuutissa ehtinyt paisua ihan jäätävän kokoiseksi. Aloin vähitellen tajuta, että tää ei nyt tainnutkaan olla mikään pikkujuttu. Nilkuttaen selvisin metron vaihdosta ja selvitin itseni oikealle asemalle.

Lääkisopiskelijan varovainen arvio oli, että murtumaa ei ole. Päätin siis nukkua yön yli ja katsoa sitten, miltä tilanne näyttää. No, aamulla jalka oli sen kokoinen ja värinen että ei muuta kuin äkkiä päivystykseen. Mun ranskalaisen konsultin lähdettyä kouluun ei auttanut muuta kuin koittaa pärjätä. Sairaalassahan ei tietenkään kukaan puhunut englantia. Röntgenin jälkeen mut vietiin echographieen (ultra?). Erotin lääkärien puheesta rauhoittavia lauseenpätkiä, kuten täysin repeytynyt, katkennut, näyttää pahalta… Lopulta mut vietiin toiselle lääkärille, joka selitti mulle tilanteen. Onneksi hän pyynnöstäni puhui vähän tavallista hitaammin, koska mulla ei ollut vielä tähän mennessä mitään tietoa siitä, mikä mun nilkan sisällä on meininki. Sen verran ymmärsin, että murtunut se ei ole. Siksi järkytys oli melkoinen, kun löysin yhtäkkiä itseni kipsaushuoneesta. Lääkäri laittoi mulle kontrollin 23. päivälle ja kun kerroin, että 21. päivä pitäisi lähteä Suomeen, niin hän oli asiasta eri mieltä . Että jos olisi mitään mahdollisuuksia jäädä Ranskaan pidemmäksi aikaa niin pitäisi jäädä. 20 tunnin matkustus kipsi jalassa voisi olla tuskallista ja jopa vaarallista erityisesti lentokoneessa jos en saisi sitä nostettua koko päivänä yläasentoon ja jalka turpoaisi kipsin sisällä. Myöhemmin konsultti käänsi mulle epikriisin; ligaments (nivelsiteet?) olivat pahasti repeytyneet ja yksi oli kokonaan katkennut. Että kuulemma pahimman asteen revähdys (vai venähdys? vai nyrjähdys? en tiedä näitä sanoja ees suomeksi..) ja siksi se piti kipsata.

Siinä sitä sitten oltiin. Kipsi jalassa ja juuri saamani tiedon mukaan jäämässä jouluksi Ranskaan. Mut kärrättiin pyörätuolissa etuovelle ja soitettiin taksi hakemaan. Koitin huudella vastaanottotiskille, että hei attendez excusez-moi miten mun on tarkoitus liikkua? Että annatteko te mulle jotkut kepit? Ehei kun apteekista pitäisi kuulemma hakea. Kun taksikuski kysyi, minne mennään, niin en osannut vastata. Mietin siinä, että kotiin päästäkseni mun pitäisi kiivetä neljä kerrosta portaita eikä mulla ole edes keppejä, että pitääköhän tässä alkaa konttaamaan. Taksikuski oli onneksi avuliaampi kuin sairaalan henkilökunta ja valkkasi sairaalasta saamistani papereista ne, jotka mun pitäisi näyttää apteekissa. Luojan kiitos sain yhden mun kavereista kiinni ja hän tuli mua apteekkiin vastaan. Hypin sitten mun kaverin tukemana yhdellä jalalla apteekkiin, enkä oikein tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Erityisesti kun annoin paperit apteekin tädille ja hän tuli kohta takahuoneesta pyörätuolin kanssa. Pyörätuolin. Kepitkin tietysti sain, mutta ei siinä vielä kaikki. Lopuksi hän lastasi pöydälle lääkkeitä, joita pitäisi kuulemma ottaa kerran päivässä kuukauden ajan. Toivoin ymmärtäväni väärin sanan injektio, mutta ei. Piikkejähän ne oli. Ja mähän oon piikkien kans ihan säälittävä, verikokeissa hyperventiloiva vauva. Onneksi löytyi pistäjä omasta takaa, muuten mun pitäisi soittaa tänne sairaanhoitaja joka päivä.. Kaikkihan mun on pitänyt tietysti maksaa itse, tähän mennessä rahaa on jo hujahtanut about 400 euroa. Onneksi on vakuutukset kunnossa. 😀

Tässä sitä nyt on elelty reilu viikko kipsin kanssa. Parin ensimmäisen päivän jälkeen nilkka kipeytyi tosi pahasti, kun en oikein malttanut levätä, mutta luulen, että pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Täytyy sanoa, että nyt oon täysin vakuuttunut siitä, että tein oikeen päätöksen siirtäessäni lentoa. En nimittäin edelleekään pysty pitämään nilkkaa alhaalla yli 20 minuuttia tai se turpoaa ja kipeytyy tosi pahasti. Yksin en selviäisi ikinä, mutta onneksi mulla on ympärillä ihania ihmisiä, jotka auttaa kaikessa. Ilman heitä en pääsisi ees portaita ylös mun kämppään. En olis myöskään ymmärtänyt kovinkaan paljon paperinipusta, jonka sain sairaalasta. Esimerkiksi sellaista pikkuseikkaa, että mun täytyy käydä säännöllisesti verikokeissa injektioiden takia. Kuulemma ihan supertärkeää että oishan ne voinut sairaalassa tai apteekissa jotakin aiheesta mainita…  Verikokeethan tosiaan tehdään jossakin yksityisessä labrassa. Jos ei ole omaa lääkäriä (niin kuin täällä kaikilla on) niin tulokset lähetetään mulle postissa (joka tarkoittaa Ranskassa mitä tahansa 3 päivän ja ikuisuuden väliltä) tai sähköpostissa. ”Plaquettes 323 000/mm3” – D’accord? Onneksi mulla on konsultti, joka osasi tulkita nuo tulokset. Mähän en ois ees tiennyt miksi mun verta testataan saati sitä, mikä tuon luvun ois tarkoitus olla.

Kuuntelen tässä Rajattoman joululauluja vähän kyyneleet silmissä. Joulu on mulle vuoden kohokohta ja olin oottanut niin paljon, että saan viettää sen kotona mun perheen kanssa. Ne lupasi, että pidetään minijoulu sitten 29. päivä kun palaan Suomeen. Ja ei mun onneksi tarvi täällä joulua yksin viettää. Ranskalainen joulu – ajatus alkaa jo tuntua hyvällä tavalla jännittävältä! Oon myös elämässäni huomannut, että kaikella on tarkoitus ja uskon siihen tänäänkin.

IMG_4087.jpg

 

IMG_4092.jpg

IMG_4232.jpg

IMG_2697.jpg

Nyt pitäis vaan malttaa levätä, levätä ja levätä. Onneksi on seuraa niin ei käy aika pitkäksi.

So I broke my ankle – just two weeks before my departure to Finland. A hard lesson to not run on the stairs.. In fact, the ankle is not broken but the sprain is so bad that I needed a cast. The doctor’s opinion was that I shouldn’t travel on the 21st because 20 hours of travelling by planes and trains would probably be too much for my ankle, especially with the cast. Now I’m sure I made a right decision because I’m still not able to keep my ankle down for more than 20 minutes.. The pain is decreasing though and walking with crutches is getting easier every day. I’m also very lucky to have the most awesome people in my life! Stairs, laundry place, grocery store, cooking, injections, medical papers… I could never make it trough this alone. This wasn’t exactly the way I wanted my Erasmus semester to end – I missed all the last parties and goodbyes. I was also so sad to not get home for Christmas. But I believe that everything happens for a reason. And I’m slowly starting to get very excited about my first Christmas in France!

 

Bisous,

Laura

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *