Paris mon amour
Pariisin syndrooma.
Kuulin tästä ilmiöstä pari päivää sitten ja kuten tavallista, mun oli otettava asiasta selvää. Näin Wikipedia sen määrittelee:
Paris syndrome (French: Syndrome de Paris, Japanese: パリ症候群, Pari shōkōgun) is a transient psychological disorder exhibited by some individuals when visiting or vacationing to Paris, as a result of extreme shock resulting from their finding out that Paris is not what they had expected it to be. It is characterized by a number of psychiatric symptoms such as acute delusional states, hallucinations, feelings of percecution (perceptions of being a victim of prejudice, aggression or hostility from others), derealization, depersonalization, anxiety, and also psychosomatic manifestations such as dizziness, tachycardia, sewating, and others, such as vomiting. The condition is commonly viewed as a severe form of culture shock. It is particularly noted among Japanese travelers.
Eli tiivistettynä; Ihmiset kuvittelee Pariisin olevan jonkinlainen satujen ihmemaa, jossa aurinko paistaa aina ja ihmiset kulkee hymyillen patongit kainalossa haitarimusiikin soidessa taustalla. Patongit ja haitarimusiikki on totta (Seriously, haitarinsoittajia oli välillä jopa junissa ja metroissa), mutta monet muut mielikuvat ei niinkään. Kun nää ruusuiset unelmat murskaantuu ja Pariisi onkin ihan vaan kaupunki, ihmiset saattaa vaipua ahdistuksen ja masennuksen sekaiseen tilaan, jota siis kutsutaan Pariisin syndroomaksi.
Mulle kävi päinvastoin. Mun Pariisihaaveita on aina koitettu lytätä noilla Pariisionlikainenjarumajaihmisetonilkeitäjaeiseeiffeltornieesookovinerikoinen -tarinoilla ja siispä lähdin matkaan vähän suomalaisella, enintään varovaisen odottavalla asenteella. Ja ihastuin. Toki Pariisi on Champ Elyséesin ympäristön ja muiden keskeisten paikkojen ulkopuolella suhteellisen tavallinen eurooppalainen suurkaupunki, mutta tuossa kaupungissa todellakin on jotain runollista. Ainakin jos tietää mihin mennä. Tällä kertaa viikonloppu meni aika lailla nähtävyyksiä kierrellessä, mutta ensi kerralla oon aatellut ottaa rennosti. Istahtaa johonkin kahvilaan, tilata kahvin ja hyvän leivoksen (niitä Pariisissa riittää!) ja katsella ympärilleni.
En oikeastaan hirveesti tykkää sellaisesta sightseeing-meiningistä – kartan selaamisesta ja nähtävyysten läpi suorittamisesta. Enemmänkin mua kiinnostaa paikallisten elämä ja sellainen yleinen tunnelman fiilistely. Kuitenkin Pariisissa on niin paljon must see -paikkoja, että eka kerralla ei sightseeingiltä oikein voi välttyä.
Champs-Elysées alkaa l’Arch de Triomphelta (Todellaki käytän ranskankielistä nimeä enkä Riemukaarta) ja jatkuu.. no, pitkään. Se on tietysti ihan uskomaton shoppailukatu jos on sellaisilla aikeilla liikenteessä. Mun matkatavarat ja aika oli onneks sen verran rajalliset, että sain hillittyä itseni.
Ladurée on todellakin maineensa veroinen. Saatiin jonottaa hyvän aikaa että päästiin edes sisälle valkkaamaan leivoksia, mutta ah sitä valikoimaa. Leivos, johon lopulta päädyin, oli ehkä yks elämäni parhaista.
Käykää ihmiset Louvressa, opiskelijakorttia näyttämällä sinne pääsee vieläpä ilmaiseksi! Tuonne pitää mennä joskus uudestaan paremmalla ajalla, osastoja nimittäin riittää. Me käytiin aika pikaisella kierroksella tsekkaamassa ranskalaisen ja (tietysti) italialaisen taiteen osastot ja siihenkin sai jo menemään aikaa ihan kiitettävästi.
Louvre on rakennuksena tosi upea, olin ihan niskat kipeenä tuon kierroksen jälkeen kun kattomaalaukset ja kaiverrukset oli niin hienoja.
Tää nainen ei varmaan esittelyjä kaipaa. Täytyy sanoa, että en oo vielä tähän päivään mennessä ihan ymmärtänyt hypetystä Mona Lisan ympärillä. Onhan se hieno ja historiallinen teos, mutta onko se oikeasti vain tuo hymy, mikä nostaa sen kaikkien (paljon hienompien) maalausten yläpuolelle?
En jaksanut hirveesti kuvia räpsiä, koska ei nuo teokset oo yhtään sama asia valokuvissa kuin omin silmin nähtynä. (Ylläolevasta otin kuitenkin kuvan, koska se näyttää faceswapilta. He hee soitelkaa vaan mulle jos kaipaatte diippiä taideanalyysiä)
The one and only Tour Eiffel! Kyllä, se oli suuri kaunis ja ei, en pettynyt yhtään. Ajeltiin myös hissillä ylös katsomaan maisemia ja sieltä todella näki koko Pariisin!
Notre Dame oli itseasiassa ulkoapäin pienempi kuin olin kuvitellut, mutta sisältä se oli ihan sanoinkuvaamattoman kaunis! Siellä oli menossa jonkinlainen messu, joten holveissa kaikuva musiikki vielä kruunasi kokemuksen.
Versaillesissa tein Laurat. (yhä yleistyvä ilmaisu sille että unohtaa tai hukkaa jotain tai mahdollisesti joutuu itse hukkaan..) Unohdin nimittäin muistikortin hotellille. Mulla on siis tarjota vain puhelinkuvia, jotka ei todellakaan tee tuolle upealle palatsille ja puutarhalle oikeutta.
Arvatkaa mitä – kamerat vihaa mua. Ne ottaa kuvia useimmiten vaan silloin kun mulla on silmät kiinni, suu auki tai tuuli puhaltaa mun paidasta raskausmahan. Ja hyppykuvissa oon yleensä laskeutumisvaiheessa. Miksi jengi aina julkaisee vaan täydellisiä kuvia? Musta nää on nimittäin aika hyvää viihdettä!
Why do people only publish perfect pics of themselves? The bad, unfortunate shots are much more entertaining, aren’t they?
Haastan muitakin paljastamaan oudot ilmeet, kaksarit ja huonot hiushetket. Let’s embrace it!
Siinä se, mun eka pintaraapaisu Pariisista. Mutta ei varmasti viimeinen!
I’m not suffering from the Paris syndrome at all. Actually the exact opposite! People have always told me those depressing stories about the ”filthy and ugly city full of mean people” so I didn’t get my expectations too high. Maybe that’s why I loved Paris so much. It’s obviously not a magical wonderland but a very beautiful city with many interesting things to see. I’m not that much into sightseeing but more interested to know how local people live. Although, there are plenty of must see -spots in Paris. Therefore I decided to leave the relaxing for another time and embraced being a real tourist. :D Oh Paris mon amour, I’ll be back!
À bientôt!
♥: Laura