Here we go…!

Kun järki huutaa ”heippa nyt!” ja et ole ihan varma lähtikö se kokonaan vai oliko nämä vain väliaikaiset heipat. Pahimmillaan kroppa tärisee, hikoiluttaa, sydän hakkaa ja siihen sattuu, päässä suhisee. Tämä kuulostaa varmaan sydänkohtaukselta, mutta ne ketkä ovat kokeneet samaa kuin minä, tietävät että kyseessä on paniikkikohtaus. Ja sitten kaiken tuon jälkeen tulee pelastava, puhdistava ja samalla vähän hävettävä itku.

Meitä on pitkiä aikoja aina lapsuudesta asti opetettu siihen, että suurien tunteiden näyttäminen julkisesti ei ole kovin suotavaa. Ainakin omaa sukupolveani on useimmiten näin opetettu ja sehän johtuu vain siitä, että sukupolvet ennen meitä ovat olleet meitä vielä enemmän estyneitä. Massasta poikkeaminen ei ole hyvästä ja mieluummin tulisi kärsiä hiljaa, kuin sanoa mitään. Työelämässä ei kannata turhia valittaa vaan mennä eteenpäin kuin mummo lumessa konsanaan. Poikien ei kuulu itkeä, parempi vain niellä ne kyyneleet ja tukahduttaa tunteet.. Onneksi nykyisin tästä ollaan jo pääsemässä eroon.

Ja sitten tulee se koko kehoa järisyttävä tunne, kun et ymmärrä yhtään mitä tapahtuu. Ihan kuin olisit samaan aikaan oman kehosi ulkopuolella ja samaan aikaan hyvinkin tietoinen siitä, mitä siinä tapahtuu. Ja pahinta on, että olet tietenkin julkisella paikalla ja vielä työpaikan kokouksessa, jossa yksikönpäällikkö on sinusta noin 3 metrin päässä. Jalat alkavat täristä pöydän alla, yrität vaivihkaa silitellä reisiä rauhoittumaan kämmenillä ja tunnet kun kylmä hiki kohoaa ohimoillesi. Sydän hakkaa korvissa. Toivot, että sinulta ei kysytä mitään nyt, koska pelkäät purskahtavasi itkuun, jos joudut avaamaan suusi. Ja silti kukaan muu ei tunnu huomaavan mitään. Kukaan muu ei huomaa sitä, että minulla on hätä. Sitä ainakin kehoni reaktio kertoo, mutta en ymmärrä sitä. Mieli huutaa vaan, että tästä tilanteesta tulisi nyt päästä pois ja vähän äkkiä! Kokouksen jälkeen kerrot asiasta työkaverillesi, joka sanoo, että ei näkynyt päälle päin ollenkaan. Sitten jatkamme töitä.

Tällaisena on päähäni piirtynyt muistikuva työpaikalla ihan yhtäkkiä tulleesta paniikkikohtauksesta. Mitään syytä sille en ole vieläkään keksinyt, en tiedä mikä siinä tilanteessa laukaisi sen ja useinhan sitä ei tiedäkään. Fysiologisesti paniikkikohtauksessa aivojen etuotsalohko menee pois päältä ja siellä etuotsalohkossa asuu ihmisen järki – se erottaa meidät eläimistä. Ilman sitä joko pakenemme tai taistelemme tai lamaannumme ja niin käy myös paniikkikohtauksessa. Kun tämän tietää, niin ymmärtää kehon reaktiotakin paremmin. Tärinä kuuluu osaksi järkyttävästä tapahtumasta selviämistä. Valitettavasti se ei vielä riitä siihen, että niitä ei tulisi, mutta se saa niistä kertomisen kuulostamaan paljon fiksummalta, eikö vain 😉

Tässä nyt tällainen informaatioähky ensimmäiseksi postauksekseni. Katsotaan mitä keksin seuraavaksi! Toivon, että näistä tulee ainakin jollekin vertaistukea, joka myös omaa paniikkihäiriön, taipumusta masennukseen tai työuupumukseen (tai sitten vain rakkauden elämän pieniin iloihin, kuten sitruunaperhoset ensimmäistä kertaa kesässä tai naapurissa asusteleva söpö koiranpentu).