En enää yhtään nykyisin ihmettele sitä, että luovuutta ja hulluutta erottaa vain suurin piirtein veteen piirretty viiva. Ja sekin viiva on piirretty suurpiirteisesti. Koin itseni lapsena ja teininä todella pitkään ihmiseksi, joka ei kerta kaikkiaan ole luova, koska en osannut piirtää tai luonnostella. Mallista osasin kopioida kyllä, mutta taidemaalaria tai luonnostelijaa minusta ei koskaan tulisi. Miksi ajattelin näin? Koska annoin ulkopuolisten ajattelun ja sanojen vaikuttaa itseeni. Siksi. Annoin niiden vaikuttaa itseeni todella paljon ja hyvin pitkään. Väitän, että se on yksi suuri syy myös siihen miksi emme edelleenkään puhu mielen asioista ja -sairauksista avoimesti ja syy myös siihen miksi ne aiheuttavat häpeää. Vain luoja tietää kuinka paljon olen omaa olotilaani hävennyt (ja valitettavasti häpeän edelleen joskus, koska pelkään fyysisten oireiden leimaavan minut jotenkin poikkeavaksi tai että muut näkevät minusta sen, että olen ahdistunut ja hermostunut).

Lapsesta asti en toivonut mitään muuta niin paljon, kuin joukkoon kuulumista. Ja tunsin silti useimmiten, että en kuulunut joukkoon. Tuskin olin ainoa näin kokeva teini-ikäinen. Herkkyyteni takia ajattelin tietyistä asioista naiivisti ja joskus sain teini-iässä kuullakin, että ”olet jotenkin ihanan sinisilmäinen”. Tämän lausui kaverini uimarannalla umpihumalassa, mutta eikös sitä sanota, että totuus tulee usein hullujen, humalaisten ja lasten suista. Kukin voi itse päättää mihin näistä kategorioista kaverini kuului. Ja btw ajattelen edelleen tietyistä asioista naiivisti. Sinisilmäisyys taitaa pukea minua 😉

Leimaanko sitten nykyisin itseni hulluuden vai luovuuden puolelle? Vai aivan jonnekin muuhun kategoriaan kuuluvaksi? Sanoisin, että molempiin. Ne kaksi asiaa ovat niin lähellä toisiaan joskus, että tavallaan niistä todella huonoista ahdistuksen ja paniikin, vuorottelevan väsymyksen ja ylivireyden sekaisista hetkistä kumpuaa lopulta niitä rauhallisen seesteisiä hetkiä, jolloin lamppu palaa pääni päällä kirkkaampana kuin koskaan. Ja niinä hetkinä sitä tuntee itsensä sopivaksi, melkein kokonaiseksi ja hyväksyy itsensä ilman muiden kommenttien kohinaa korvien välissä.

Tässä vielä loppuun tällainen listaus muutamista omista ennakkoluuloistani ja siitä kuinka niille on käynyt:

Ihminen ei ole luova, jos ei osaa piirtää.

Tämä ihmetyttää itseäni edelleen, koska en tiedä mistä tämä on edes aikanaan päähäni pinttynyt. Varmaankin siitä, että joku lapsuuden kavereistani on osannut piirtää todella hyvin ja olen kadehtinut häntä. Noh, en ehkä osaa piirtää, mutta väitän, että osaan kirjoittaa ja laulaa ja parhaina päivinä sanakin on hallussa aika hyvin, minulla on tyyli- ja värisilmää. Joku voisi siis jopa väittää luovaksi…

Ps.voisin liittää tähän kuvan Herra Tasa Paksusesta, jonka piirsin töissä kerran, mutta se kuulemma muistuttaa enemmän makkaraa. Naurun arvoinen se silti oli päässään olevaa pientä silinteriä myöten.

Ei voi ostaa kirkkaansinistä hulmuhelmaista mekkoa Lontoosta, koska ei Suomessa voi sellaista käyttää edes kesällä. Jos asuisin Lontoossa niin voisin, mutta ei Suomessa…

…ja kappas kun pari vuotta myöhemmin avaan postin tuoman paketin silmissäni sellainen innon kiilto, kuin lapsella jouluna konsanaan. Paketista paljastuu kuin paljastuukin kirkkaansininen, jopa sähkönsininen, maksimittainen kesämekko. Ja kuinka se ylpeästi hulmuaakaan niin Suomen kesän helteissä kuin Rooman tuskaisen kuumassa kaupunkimaisemassa. Ehkä paras mekko-ostos koskaan!

Minua ei kutsuta kotibileisiin teininä, koska olen järjestäjän mielestä ilonpilaaja. Lausahdus seuraa minua aikuisikään. Olenko todella ilonpilaaja?

Seurassani tuntuu kovin usein naurattavan. En ehkä ole aina se seuran pirskahtelevin tai viehkein, mutta ilonpilaajaksi en menisi haukkumaan. Jokainen tehköön omat päätöksensä tekemisiensä suhteen ja älköön ketään kutsuttaisi ilonpilaajaksi. Se pätee moneen muuhunkin sanottuun asiaan. Sanottuja sanoja kun ei saa enää takaisin. Ja ainoa tapa millä saatan olla ilon pilaaja (kyllä, tarkoituksella kirjoitin erikseen yhdyssanan, koska wait for it….) on jäätävä määrä HUONOJA puujalkavitsejä, joita jakelen ympäriinsä auliisti. Kylläpä kolisee 😀

Ja jos voisin sanoa tuolle teini-ikäiselle itselleni nyt jotain, niin sanoisin että herkkyys on enemmänkin kuin ok, se on jopa suotavaa ja se on myös voima ja vahvuus, taputtaisin nykyistä itseäni ujosti samalla olkapäälle, koska olen vihdoinkin edes hetkeksi tajunnut tämän pitävän paikkansa.

Kun järki huutaa ”heippa nyt!” ja et ole ihan varma lähtikö se kokonaan vai oliko nämä vain väliaikaiset heipat. Pahimmillaan kroppa tärisee, hikoiluttaa, sydän hakkaa ja siihen sattuu, päässä suhisee. Tämä kuulostaa varmaan sydänkohtaukselta, mutta ne ketkä ovat kokeneet samaa kuin minä, tietävät että kyseessä on paniikkikohtaus. Ja sitten kaiken tuon jälkeen tulee pelastava, puhdistava ja samalla vähän hävettävä itku.

Meitä on pitkiä aikoja aina lapsuudesta asti opetettu siihen, että suurien tunteiden näyttäminen julkisesti ei ole kovin suotavaa. Ainakin omaa sukupolveani on useimmiten näin opetettu ja sehän johtuu vain siitä, että sukupolvet ennen meitä ovat olleet meitä vielä enemmän estyneitä. Massasta poikkeaminen ei ole hyvästä ja mieluummin tulisi kärsiä hiljaa, kuin sanoa mitään. Työelämässä ei kannata turhia valittaa vaan mennä eteenpäin kuin mummo lumessa konsanaan. Poikien ei kuulu itkeä, parempi vain niellä ne kyyneleet ja tukahduttaa tunteet.. Onneksi nykyisin tästä ollaan jo pääsemässä eroon.

Ja sitten tulee se koko kehoa järisyttävä tunne, kun et ymmärrä yhtään mitä tapahtuu. Ihan kuin olisit samaan aikaan oman kehosi ulkopuolella ja samaan aikaan hyvinkin tietoinen siitä, mitä siinä tapahtuu. Ja pahinta on, että olet tietenkin julkisella paikalla ja vielä työpaikan kokouksessa, jossa yksikönpäällikkö on sinusta noin 3 metrin päässä. Jalat alkavat täristä pöydän alla, yrität vaivihkaa silitellä reisiä rauhoittumaan kämmenillä ja tunnet kun kylmä hiki kohoaa ohimoillesi. Sydän hakkaa korvissa. Toivot, että sinulta ei kysytä mitään nyt, koska pelkäät purskahtavasi itkuun, jos joudut avaamaan suusi. Ja silti kukaan muu ei tunnu huomaavan mitään. Kukaan muu ei huomaa sitä, että minulla on hätä. Sitä ainakin kehoni reaktio kertoo, mutta en ymmärrä sitä. Mieli huutaa vaan, että tästä tilanteesta tulisi nyt päästä pois ja vähän äkkiä! Kokouksen jälkeen kerrot asiasta työkaverillesi, joka sanoo, että ei näkynyt päälle päin ollenkaan. Sitten jatkamme töitä.

Tällaisena on päähäni piirtynyt muistikuva työpaikalla ihan yhtäkkiä tulleesta paniikkikohtauksesta. Mitään syytä sille en ole vieläkään keksinyt, en tiedä mikä siinä tilanteessa laukaisi sen ja useinhan sitä ei tiedäkään. Fysiologisesti paniikkikohtauksessa aivojen etuotsalohko menee pois päältä ja siellä etuotsalohkossa asuu ihmisen järki – se erottaa meidät eläimistä. Ilman sitä joko pakenemme tai taistelemme tai lamaannumme ja niin käy myös paniikkikohtauksessa. Kun tämän tietää, niin ymmärtää kehon reaktiotakin paremmin. Tärinä kuuluu osaksi järkyttävästä tapahtumasta selviämistä. Valitettavasti se ei vielä riitä siihen, että niitä ei tulisi, mutta se saa niistä kertomisen kuulostamaan paljon fiksummalta, eikö vain 😉

Tässä nyt tällainen informaatioähky ensimmäiseksi postauksekseni. Katsotaan mitä keksin seuraavaksi! Toivon, että näistä tulee ainakin jollekin vertaistukea, joka myös omaa paniikkihäiriön, taipumusta masennukseen tai työuupumukseen (tai sitten vain rakkauden elämän pieniin iloihin, kuten sitruunaperhoset ensimmäistä kertaa kesässä tai naapurissa asusteleva söpö koiranpentu).