Lähiaikoina on silmiini osunut monta tekstiä ja tarinaa siitä miten tasa-arvottomuus on läsnä kaikkialla ja koko ajan. Tasa-arvottomuutta kohtaa niin naiset, miehet, lapset, nuoret ja vanhat. Tasa-arvottomuus on asia jota en voi ymmärtää. En voi, enkä halua.

Itse olen elänyt sellaisessa maailmassa jossa kuvittelin tasa-arvottomuuden olevan historiaa. Olen aina saanut tehdä mitä tahansa mitä olen halunnut, ylennykset ja alennukset ovat johtuneet vain minun kyvyistäni, ei siitä mitä housujeni sisällä roikkuu tai on roikkumatta. Se kuvitelma romuttui pari viikkoa sitten ja olen edelleen niin pöyristynyt siitä, etten tahdo vieläkään ymmärtää sitä.

Harrastan kilpaurheilua sellaisen lajin piirissä jossa on paljon enemmän miehiä kuin naisia. Lajilla on kuitenkin hyvin herrasmiesmäinen maine tai paremminkin sanottuna illuusio. Joukkueessamme on neljä henkilöä, yksi nainen ja kolme miestä. Tämä asia ei ole missään vaiheessa ollut minkäänlainen ongelma meille. Muille se tuntuu olevan jotenkin vaikeaa. 

Voitimme SM-kisoissa pronssia. Se oli sitten jo liikaa. Useimmat miehet ohittivat minut onnitteluissa, koska eivät halunneet hyväksyä sitä, että nainen oli heitä parempi tai toisaalta ajattelivat, että olin jonkun joukkueen jäsenen vaimo. Niin, eihän nainen voi olla osa joukkuetta jossa on miehiä tai saatikka olla osa sellaista joukkuetta joka menee ja pärjää. Törkein kommentti jonka kuulin sanottavaksi, ei minulle vaan minusta, oli ”Ai, te otitte kokin mukaan.”. Niin, nainen kelpaa kokiksi mutta ei osaksi mitalistijoukkuetta. Ymmärrän tietysti, että kyvykäs, osaava ja pienikokoinen nainen on hirviö. Jumalauta, se tulee tänne ja on osa joukkuetta joka voittaa meidät. Niin, on se tietysti pelottavaa.

Lamaannuin. En saanut sanottua sanaakaan. Hämmennyin. Sanottiinko minusta tosiaan niin, vaikka olin aivan vieressä. Myöhemmin harmittaa, etten sanonut mitään. Miten minä en sanonut mitään, minä joka olen aina sanavalmis. Nyt sanon ja jatkossa sanon. Sanon käytöstapoja ja ihmisarvoa kunnioittaen, koska oletan että minuakin kohdellaan niin.

Kokemukseni ei varmastikaan ole pahimmasta päästä tässä yhteiskunnassa. Se avasi silmäni. Olen huolissani niistä jotka kokevat tällaista kohtelua päivittäin. Miten sellainen saa ihmisen itsensäkin uskomaan, että on jotenkin huonompi, vaikka todellisuudessa ei ole. Todellisuudessa on parempi, koska ei itse alennu muita alentamaan.

Miten lamaannuttavaa mahtaa olla maahanmuuttajan kuulla kommentteja omasta ulkonäöstään päivittäin. Ulkonäöstä, joka ei millään tavalla vaikuta osaamiseen.  Miten käsittämättömän kieroa on, että kyvykkäille nuorille naisille (kantasuomalaisille ja maahanmuuttajille) tarjotaan helppoa opintopolkua kunnianhimoisemman sijasta vain koska ovat naisia tai maahanmuuttajia. Miten absurdia on että naapuriin ei haluta asumaan ihmistä jolla on puhetta vaikeuttava sairaus. Miten yököttävää on, että oletetaan meillä olevan vahvempi oikeus turvalliseen elämiseen ja olemiseen kuin muualla syntyneellä. Miten halutaan sulkea ovet niiltä jotka etsivät turvaa, ja unohdetaan se miten monet ovet meille avautuivat 1900-luvulla koska me tarvitsimme apua.

Meillä kaikilla olisi tässä ja nyt parempi olla kun yritämme kuunnella ja ymmärtää mitä toinen kertoo. Yritetään muistaa, että antamalla kaikille tasa-arvoinen mahdollisuus, ilman typeriä ja toisen ihmisyyden nujertavia kommentteja, päästään pidemmälle kuin heittämällä keppejä tasa-arvon rattaisiin.

Menen mielelläni radalle ja näytän, että olen ylpeästi osa joukkuetta joka menestyy. Osa joukkuetta jossa on neljä henkilöä jotka kunnioittavat toisiaan. Selvästikin sillä päästiin pidemmälle kuin keskittymällä negatiiviseen vaahtoamiseen.

Ainiin, ajattelin, että kuva mitalista on pahinta mitä tässä voi näyttää…keskarin sijaan.