Mieli korjaa

Minulla on pitkään ollut hyvä kausi menossa. Itkettänytkään ei ole kovin paljoa, ja elämä on maistunut oikein hyvältä. Olen kyennyt jopa jollain tavalla hallitsemaan konfliktitilanteita, kiitos terapiassa saatujen uusien toimintamallien.

Sitten tuli romahdus. Yhtenä aamuna mieli oli totaalisen maassa, ja jokainen pienikin vastoinkäyminen aiheutti itkukohtauksen, niin kuin vanhoina pahoina aikoina konsanaan. Iso osa ongelmista oli ns. kolmannen kehän asioita, eli sellaisia joihin minulla ei ollut mitään vaikutusvaltaa. Ne olisi siis vain pitänyt hyväksyä, mutta siihen minä en kyennyt.

Nyt olen pikkuhiljaa palaillut normaaliolotilaan, eli sellaiseen, jossa elämä ei tunnu pahalta, mutta ei erityisen hyvältäkään. Niihin hyviin aikoihin paluuseen taitaa vielä olla vähän matkaa.

Tämä kokemus on kuitenkin herättänyt minut ihmettelemään sitä, miten ihmeellisesti ihminen voikaan unohtaa pahan olon. Hyvän jakson aikana matkalla viikottaiseen terapiaan olen jopa vähän miettinyt, että tarvitsenko sitä ylipäätään. Että oliko ylireagointia koko homma, mullahan menee ihan hyvin. Sama ilmiö saa varmaan lopettamaan masennuslääkkeen (tai minkä tahansa muunkin) syömisen, vaikka hyvä olotila oikeasti johtuu siitä, että niitä lääkkeitä syö säännöllisesti.

Tämän kaiken pohjamudassa vellomisen keskellä minua kuitenkin ihan vähän lohduttaa ajatus, että kun tästä tokenen, paha olo ei ole minulle enää edes muisto.