Olen jo aiemmissani kirjoituksissa kertonut olosuhteista, joissa elän. Niissähän ei ole nimittäin mitään vikaa. Minua ei kohdella huonosti parisuhteessa, työpaikka- ja toimeentuloasiat ovat kunnossa ja perheenjäsenillä ei ole mitään isompia ongelmia.

Siksi tunnen usein syyllisyyttä masennuksestani. Mikä oikeus minulla on masentua, kun ”oikeita” ongelmia ei ole? Minulla on vaikeuksia sanoittaa tilanettani, koska en pysty sanomaan mitään erityistä syytä tai triggeriä, mikä aiheuttaa ahdistuksen ja pahan olon. Ja sitten kun aloitan puhumaan siitä, tajuan heti, miten naurettavan pienen mittaluokan ongelmista on kyse.

Tuttavapiirissäni on henkilöitä, jotka ovat oikeasti kokeneet vastuksia elämässä. Yhden lapsella on isoja mielenterveysongelmia. Toisen elämänkumppani kuoli yllättäen. Lisäksi on pitkäaikaissairautta, taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä tai lapsilla koulussa ongelmia. Kuuntelen näitä, ja huomaan, että en edes halua sanoa omista asioistani mitään. Kyllä, pahalta tuntuu ja itku saattaa alkaa minä tahansa hetkenä. Mutta en tiedä MIKSI. Ei ole reilua pistää puolisonsa äkillisesti menettänyttä ihmistä lohduttamaan sellaista, josta vain tuntuu pahalta ilman mitään asiallista syytä. Tuntuu myös typerältä, että en pysty edes tuntemaan kiitollisuutta omista asioistani, vaikka moni asia voisi todella olla paljon huonommin.

Vaikka masennuksen hoito alkoi vasta vajaa vuosi sitten, on tämä sama ajatus kulkenut mukanani jo pidempään. Tämä on epäilemättä myös yksi niistä syistä, miksi en ole koskaan puhunut tunteistani kenellekään mitään. Terapiasessioissa sen sijaan minun KUULUU puhua itsestäni, ja koettaa sanoittaa tunteitani. Terapeuttini muistuttaa välillä minua, että koska kyse on minun terapiastani, asioita ja tapahtumaketjuja käydään läpi minun näkökulmastani. Ehkä masennus voi irrottaa otteensa minusta siinä vaiheessa, kun minä itse hyväksyn omat tunteeni ja sen, että olen masentunut – oli syytä tai ei.