Lily

Lievästi masentunut

maijaelisa

Onko minun masennus isompi kuin sinun masennus?

Olen jo aiemmissani kirjoituksissa kertonut olosuhteista, joissa elän. Niissähän ei ole nimittäin mitään vikaa. Minua ei kohdella huonosti parisuhteessa, työpaikka- ja toimeentuloasiat ovat kunnossa ja perheenjäsenillä ei ole mitään isompia ongelmia.

Siksi tunnen usein syyllisyyttä masennuksestani. Mikä oikeus minulla on masentua, kun ”oikeita” ongelmia ei ole? Minulla on vaikeuksia sanoittaa tilanettani, koska en pysty sanomaan mitään erityistä syytä tai triggeriä, mikä aiheuttaa ahdistuksen ja pahan olon. Ja sitten kun aloitan puhumaan siitä, tajuan heti, miten naurettavan pienen mittaluokan ongelmista on kyse.

Tuttavapiirissäni on henkilöitä, jotka ovat oikeasti kokeneet vastuksia elämässä. Yhden lapsella on isoja mielenterveysongelmia. Toisen elämänkumppani kuoli yllättäen. Lisäksi on pitkäaikaissairautta, taloudellisia vaikeuksia, työttömyyttä tai lapsilla koulussa ongelmia. Kuuntelen näitä, ja huomaan, että en edes halua sanoa omista asioistani mitään. Kyllä, pahalta tuntuu ja itku saattaa alkaa minä tahansa hetkenä. Mutta en tiedä MIKSI. Ei ole reilua pistää puolisonsa äkillisesti menettänyttä ihmistä lohduttamaan sellaista, josta vain tuntuu pahalta ilman mitään asiallista syytä. Tuntuu myös typerältä, että en pysty edes tuntemaan kiitollisuutta omista asioistani, vaikka moni asia voisi todella olla paljon huonommin.

Vaikka masennuksen hoito alkoi vasta vajaa vuosi sitten, on tämä sama ajatus kulkenut mukanani jo pidempään. Tämä on epäilemättä myös yksi niistä syistä, miksi en ole koskaan puhunut tunteistani kenellekään mitään. Terapiasessioissa sen sijaan minun KUULUU puhua itsestäni, ja koettaa sanoittaa tunteitani. Terapeuttini muistuttaa välillä minua, että koska kyse on minun terapiastani, asioita ja tapahtumaketjuja käydään läpi minun näkökulmastani. Ehkä masennus voi irrottaa otteensa minusta siinä vaiheessa, kun minä itse hyväksyn omat tunteeni ja sen, että olen masentunut – oli syytä tai ei.

Avainsanat:
Hyvinvointi Mieli Terveys
maijaelisa

Suomalainen simpukka

Olen aikamoinen hölösuu ja puhun paljon. Mutta omista tunteistani en puhu kenellekään, en edes miehellenni. Olen siis pahinta laatua oleva simpukka. Tätä asiaa ollaan terapiassa sivuttu useaan otteeseen, ja olen ryhtynyt miettimään syitä asialle. Toistaiseksi olen päätynyt seuraavaan listaan:

  1. Ryhdyn aina (siis aina) itkemään, kun puhun ikävistä tunteista. Siksi vaaditaan täydellistä luottamusta, että avaisin suuni. Lisäksi en myöskään halua, että keskustelu saa heti turhan dramaattisen sävyn, kun alan pillittää. Mieluummin jätän keskustelun käymättä.
  2. Pelkään, että saan kuulla jotain ikävää, ja pelkoni vahvistuvat. Jos sanon vaikka, että ”minusta tuntuu, että minusta pidetään vain siksi, että saan asioita aikaan”, niin olisi kamalaa jos asia olisikin niin. Jos en ota asiaa puheeksi, en ainakaan pety.
  3. Pelkään, että ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu, jos he saavat tietää, että minulla on negatiivisia tunteita niin monesta asiasta, ja että olen masentunut.
  4. En edes aina tiedä, miltä minusta tuntuu.

Terapeutti kyselee paljon avoimia kysymyksiä. Kun ollaan puhuttu jostain asiasta, vaikka töissä tai kotona sattuneesta tilanteesta, hän usein kysyy mitä ajattelen siitä. Ja kun sanon jotain, seuraava kysymys on usein, mitä muuta ajattelen. Monesti mnusta on tosi vaikeaa tietää, mitä ajattelen. Pää lyö ihan tyhjää, mutta jotain on pakko sanoa tietysti, kun asiassa ei vaan siirrytä eteenpäin ennen kuin avaan suuni. Vähitellen olen ehkä pääsemässä jyvälle erilaisten tunteiden nimistä ja siitä miltä ne tuntuvat. Olemme lisäksi käyneet keskusteluja toisin päin: on nimetty joku tunne, ja sitten minun on pitänut kuvailla tilanne, jossa tämä tunne on minulle tullut.

Tunteiden tunnistaminen on ehkä ollut toistaiseksi kaikista hyödyllisintä terapiassa toistaiseksi. Olen oppinut itsestäni paljon, ja olen myös ymmärtänyt, että tunteet ovat sallittuja, ja että ne yleensä johtavat jonkunlaiseen reaktioon. Jos reaktio on epätoivottu, en pääse siitä ikinä eroon, jos en ymmärrä mikä sen aiheuttaa.

Minusta tuskin tulee koskaan kovin avoin omien tunteitteni suhteen. En kuitenkaan halua olla simpukka, koska se näköjään johtaa aika pahaan oloon. Ehkä kotilo olisi hyvä välimuoto, ainakin aluksi.

Avainsanat:
Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Terveys